Arkeologi, FT, dosentti Pirjo Uinolle myönnettiin Karjalan Liiton korkein ansiomerkki, Pro Carelia, Karjalan Liiton 85-vuotisjuhla Karjalatalolla Käpylässä 25.4.2025. Pirjo Uinon juhlapuhe:
Arvoisa juhlaväki, rakkaat karjalaiset!
Tänään haluan jakaa teidän kanssanne joitakin ajatuksia siitä, mitä Karjala on minulle merkinnyt.
Varhaisin lähde kiinnostuksestani Karjalaan on vuodelta 1964, jolloin olin 11-vuotias. Tuolloin kirjoitin kaveripiirissä kiertäviin Koulutoverini-kirjoihin hartaimmaksi toiveekseni: ”Päästä Viroon, Unkariin ja Itä-Karjalaan.” Eräänlaisena avainkokemuksena pidän matkaa Leningradiin ja Novgorodiin kaksi vuotta myöhemmin, kun olin 13-vuotias:
Istun isän kanssa junassa, joka on juuri ylittänyt Suomen ja Neuvostoliiton välisen rajan. Viipuriin saapuessamme näen ikkunasta Viipurin linnan. Kannaksella näen radan varressa talojen raunioita ja muita suomalaismuistoja. Isä kertoo minulle sodasta ja Karjalan menetyksestä. Olen kuulemastani niin järkyttynyt, että piirrän pieneen siniseen vihkoon, matkapäiväkirjaani, kuvan raunioituneen talon kivijalasta ja törröttävästä savupiipusta – viereen kirjoitan: ”surullinen näky”. Piirrän myös Viipurin linnan. Kiteytän vaikutelmani tunteikkaasti: ”Karjala on kauneimpia seutujamme. Se on iäisesti painunut kansamme sydämiin. [---] Karjala on meidän.”
Kiinnostus Karjalaan ja sukukansoihin oli isäni fil. lis. Aarre Rauhalan ansiota, joka toimi suomen kielen opettajana Lahdessa Kannaksen yhteislyseossa eli entisessä Terijoen yhteiskoulussa. Se oli minunkin kouluni. Lapsuuteeni kuuluivat myös kauppatorin viipurinrinkelit ja karjalanpiirakoiden leipominen mummolassa Enonkoskella.
Itä-Karjalassa, Petroskoissa, pääsin käymään jo opiskeluaikana. Suomen ja Neuvostoliiton välisen tieteellis-teknillisen yhteistyösopimuksen ansiosta sain viisumin kesällä 1984 Laatokan eteläpuolelle, ulkomaalaisilta suljettuun Staraja Ladogaan (Vanhaan Laatokkaan). Osallistuminen kolmena kesänä viikinkiajan kauppapaikan arkeologisiin tutkimuksiin oli urallani tärkeä käännekohta. Sen myötä heräsi halu paneutua lähemmin myös Karjalan rautakauteen. Perestroikan ja glasnostin myötä järjestyi yllättäen jo 1988 viisumi Käkisalmeen ja Räisälään, Hovinsaaren Tontinmäen kaivauksille. Siitä alkoi monivuotinen yhteistyö inkeriläisen arkeologin, Aleksandr Saksan kanssa.
Käkisalmen linnan kaivausten myötä Käkisalmesta tuli minulle rakas kesäkaupunki. Vielä neuvostoajan lopulla luovutettu Karjala lepäsi kuin Ruususen unessa ja oli yhtä suurta muinaisjäännösaluetta talonraunioineen ja nukkuvine kylineen. Karjalaiset etsivät sukunsa talon kivijalkaa eli omia ”arkeologisia” paikkojaan – minä etsin muinaisasutuksen merkkejä. Lumouduin Vuoksen ja Laatokan maisemista ja koskemattomasta luonnosta.
Siirtokarjalaiset informanttini auttoivat minua merkitsemään vapautuneille Karjalan topografisille kartoille suomalaisten tutkimia arkeologisia kohteita ja esineiden löytöpaikkoja. Monen jo iäkkään avustajani kiinnostus työtäni kohtaan lämmitti ja kannusti. Kurkkua kuristi ja herkistyin kyyneliin asti, kun kuulin kertomuksia siitä, miten he olivat jättäneet kotinsa ja hyvästelleet rakkaiden muistojen paikat.
Tutkimustyötäni ovat alusta asti inspiroineet yhteydet karjalaisiin, Karjalan Liittoon, muihin Karjala-tutkijoihin ja toimittajiin (joiden yhdyssiteeksi Karjala Klubi perustettiin 1994). Monista heistä olen saanut elinikäisiä ystäviä. Arkeologian monitieteisillä menetelmillä työryhmämme tuotti rajantakaisen Karjalan varhaishistoriasta uutta tietoa, jota oli hienoa välittää siitä kiinnostuneelle mediallekin.
Vuosien myötä profiloiduin luovutetun Karjalan tutkijaksi, millä on ollut suuri vaikutus elämääni. Venäjän kielen ja kirjallisuuden opinnoilla syvensin naapurimaan kulttuurin ymmärrystä. Erityisesti luovutettu Karjala oli luonteva kahdenvälisen yhteistyön kenttä, ja monista venäläisistä kollegoista tuli myös läheisiä ystäviäni. Oli onnekasta, että tutkimuksilleni avautui juuri niiden alkaessa poliittisesti suotuisa aikaikkuna. Nyt tuo ikkuna on virallisen Venäjä-yhteistyön osalta ikävä kyllä sulkeutunut, ainakin toistaiseksi.
Moni varmaan kysyy, ovatko sukujuureni rajantakaisessa Karjalassa. Molemmat isoäitini olivat Pohjois-Karjalasta, mutta äidinäidin suvun juuret palautuvat 1700-luvulle Räisälän Lammasmäkeen. Tutkiessani varhaista karjalaistumisprosessia olen itsekin ikään kuin ”karjalaistunut”, mistä on muotoutunut merkittävä osa identiteettiäni, henkistä kivijalkaani.
Haluan lämpimästi kiittää Karjalan Liittoa saamastani arvokkaasta huomionosoituksesta. Se on tunnustus myös kaikille, jotka ovat olleet mukana matkallani, tukeneet pyrkimyksiäni ja joiden kanssa olen saanut tehdä yhteistyötä Karjalan arkeologisen tutkimuksen hyväksi.
Pirjo Uino
Karjalan Liiton puheenjohtaja Martti Talja (oik.) kiinnittää Pro Carelia -ansiomerkkiä Pirjo Uinon asuun Karjalatalolla 25.4.2025. Karjalan Liiton varapuheenjohtaja Pekka Määttänen taustalla.