Jos Alvar Aalto oli arkkitehtuurin kansainvälinen supertähti, Aaltoa 19 vuotta vanhempi Uno Ullberg (1879–1944) oli Viipurin arkkitehtuurin supertähti. ­Ja on sitä edelleen. Nyky-Viipurissa Ullbergin tekijyydestä kertova kyltti koristaa useita rakennuksia ja kävelykierroksia järjestetään Ullberg-teemalla. Mutta entä nykyisessä Suomessa?

Alueluovutusten vuoksi valtaosa Ullbergin tuotannosta jäi rajan taa. Sinne jäivät Pyöreän tornin ravintola 1550-luvun tykkitornissa, Hackmanien loistelias liike- ja asuintalo, Viipurin taidemuseo ja piirustuskoulu, maakunta-arkisto ja yli sata muuta rakennusta. Sinne jäivät Ullbergin koti Kiinteistöosakeyhtiö Pamppalassa ja kesähuvila Kiikkuniemi Johanneksessa. Sinne jäi Sorvalin sukuhauta, jossa lepäsi arkkitehdin ensimmäinen puoliso ja lasten äiti, dramaattisesti menehtynyt Maiju Ullberg.

Uno Ullberg tunnetaankin nyky-Viipurissa paremmin kuin Suomessa, missä hän painui sotien jälkeen melkein unholaan. Tähän ei johtunut vain arkkitehdin tuotannon joutumisesta pääsemättömiin Neuvostoliiton puolelle. Merkittävää oli myös se, että Ullbergin vahvin luomiskausi sattui Suomen arkkitehtuurihistoriassa ja imagonrakentamisessa erityisen arvostettujen tyylisuuntausten väliin: kansallisromanttisesti virittyneen jugendin ja maamme moderniutta julistavan funktionalismin. Arkkitehtuurihistoriamme sankareiksi on perinteisesti kohotettu näiden virtausten tyylipuhtaita tulkitsijoita.

Ullberg sitä vastoin leikitteli tyyleillä. Hän aloitteli wieniläishenkisellä jugendilla, kokeili 1910-luvulla historisoivaa ruotsalaista tyyliä ja vähän renessanssiakin, innostuakseen 1920-luvulla klassisismista, joka pohjautui jo antiikin ajalta periytyviin symmetrian ja harmonian periaatteisiin. Ja vaikka Ullberg 1930-luvulla omaksui myös uuden villityksen, funkiksen, hän ei havitellut tyylillistä oikeaoppisuutta vaan tapasi sekoittaa mukaan itselleen mieluisia aiheita klassisismista.

Ullberg Viipurin arkkitehtina

Synnyinkaupungissaan Viipurissa Ullberg vaikutti arkkitehtina kolme vuosikymmentä. Vuodesta 1906 hän piti yhteistä toimistoa toisen viipurilaisen, arkkitehti Axel Gyldénin kanssa ja vuodesta 1910 lähtien omaa toimistoa. Hän rakasti historiallisesti rikasta kotikaupunkiaan, jossa ainoana Suomessa oli useita rakennuksia aina keskiajalta alkaen. Juontuikin Ullbergin aloitteesta, että Pyöreä torni, 1550-luvun tykkitorni, jota lääninarkkitehti oli vielä vuosisadan alussa moittinut rumaksi kivikasaksi, kunnostettiin 1923 renessanssityylillä leikitteleväksi kahvilaksi ja ravintolaksi. Ullberg vastusti historiallisten rakennusten purkamista ja sovitti omatkin uudisrakennuksensa Viipurissa huolellisesti vanhojen sekaan. Mutta vain kaupungin vanhimmassa osassa! Sen ulkopuolelle hän kyllä piirsi ylväästi erottuvia monumentteja. Eihän voi väittää, että Pantsarlahden bastionille rakennettu taidemuseo Viipurin taiteenystävien piirustuskouluineen (1930) ja maakunta-arkisto, joka valmistui 1934 venäläisen varuskuntakirkon perustuksille, haluaisivat huomaamattomasti maastoutua!

Ullberg vaikutti kaupunkinsa kehitykseen ja rakentamiseen myös kaupunginvaltuutettuna sekä useiden toimikuntien, kuten Viipurin asemakaavatoimikunnan, puheenjohtajana ja vuodet 1932–1936 kaupunginarkkitehtina. Hän oli aktiivinen myös Viipurin Taiteenystävissä, ensin piirustuskoulun oppilaana, sitten opettajana ja myöhemmin yhdistyksen johtokunnan sihteerinä ja arkkitehtinakin. Oppilaikseen Ullberg sai sellaisia lahjakkuuksia kuin Topi Vikstedt, Väinö Kunnas, Lauri Välke, Bruno Tuukkanen ja Jalmari Lankinen, jotka myöhemmin olivat mukana monissa hänen rakennushankkeissaan.

Ullbergin verkostot olivat suorastan häkellyttävän laajat, mitä varmasti edisti myös se, että hän näyttää olleen persoonana yleisesti pidetty. Arkkitehtina hän oli ilmeisen kysytty muuallakin Viipurin läänissä: hänen töitään – työväenasuntoja ja huviloita, kerrostaloja ja liiketaloja, tehtaita ja sairaaloita, kouluja ja kirkkoja – kohosi myös Viipurin maalaiskuntaan, Pitkärantaan, Käkisalmeen, Jääskeen ja Ensoon, Johannekseen, Uuraaseen, Kanneljärvelle ja erityisesti Sortavalaan.

Koko maan arkkitehti

Saatuaan tarpeeksi Viipurin kaupunginarkkitehdin ristipaineisesta tehtävästä Ullberg siirtyi 1936 Helsinkiin johtamaan Lääkintöhallituksen rakennustoimistoa. Sairaaloiden suunnitteluproblematiikkaan hän oli perehtynyt jo Viipurissa, minne hän oli piirtänyt Diakonissalaitoksen sairaalan ja naistensairaalan.

Pääkaupunkikaan ei ollut Ullbergille vieras, olihan hän valmistunut arkkitehdiksi Polyteknillisestä opistosta 1903. Hän ehti kuitenkin vaikuttaa Helsingissä vain yhdeksän vuotta, sillä hän menehtyi 64 vuoden iässä tammikuussa 1944. Niin hän myös säästyi kokemasta kotikaupunkinsa toista ja lopullista luovuttamista Neuvostoliitolle. Sorvalin sijasta Ullberg pantiin maahan Hietaniemessä, missä hautaa vartioi Alvar Aallon piirtämä hautakivi mustaa graniittia.

Silti Ullbergilta jäi nyky-Suomen puolelle kolmisenkymmentä rakennusta, jotka tyylillisesti kattavat koko arkkitehdin neljä vuosikymmentä kestäneen uran. Jugendhenkistä tai historisoivaa arkkitehtuuria edustavat esimerkiksi Onkilahden koulu Vaasassa, Siitolan kartano Imatralla, Villa Avellan (Ljungberga) Särkisalossa ja Sorsakosken kansakoulu. Useita viehättäviä puurakennuksia on Outokummun teollisuustaajamassa. 1920-lukua henkii varsinkin Piponiuksen talo Imatralla ja 1930-luvun "funkisklassismia" entinen pankkitalo Imatran Kanavakadulla sekä Lampénin talo Punkaharjulla.

Puhtaampaa funkista ilmentävät Outokumpu Oy:n entinen pääkonttori Outokummussa, Villa Solkulla Espoossa sekä Villa Procopé ja Bensowin loistokas liikepalatsi Helsingissä. Erityisesti funkis näyttää kuitenkin soveltuneen Lääkintöhallituksen rakennushankkeisiin. Ajan sairaala-arkkitehtuuriin omaksuttiin funkiksen askeettisuus ja koristeettomuus, jotka loivat visuaalisestikin mielikuvaa puhtaudesta ja hygieenisyydestä, kuten Kemin sairaalassa. Tilalliseen hygieniaan tähdättiin erottamalla toimintoja tilallisesti, kuten Helsingin Meilahteen 1946 valmistuneessa Lastenklinikassa, jonka eri siivet harottavat erillään kuin sormet kädessä. Yksityispraktiikassaan hän kehitti sotavuosina uuden rakennustyypin, neuvolan. Sairaala-arkkitehtuuria tutkinut Maarit Henttonen onkin todennut, että Ullberg loi suuntaviivat terveystaloille, joista tuli sotien jälkeen terveydenhuollon perusyksiköitä maaseudulla.

Näkyikö viipurilaisuus sitten Ullbergin arkkitehtuurissa? Emeritaprofessori Aino Niskasta tulkiten voi vastata myöntävästi. Niskasen mukaan sekä Ullbergin suhde historiaan ja viipurilainen perintö saattoivat antaa Ullbergille "vapautta, joka näyttäytyi hänen tavassaan yhdistellä erilaisia aineksia yllättävästi".

Entä mitä Ullbergilta voisi oppia?

Että rakennukset voi suunnitella aikaa, käyttöä ja katsetta kestäviksi. Että olemassa olevaa voi säilyttää ja uutta sovittaa siihen kauniisti. Että arkkitehtuurissa voi olla leikkisyyttä. Että voi kulkea omaa polkua tyylien ja muotien vaihdellessa.

***

Netta Böök
arkkitehti, tekniikan tohtori

Netta Böökin ja Kari Immosen toimittama monografia Uno Ullberg – Viipurin arkkitehti (Arkkitehtuurimuseo 2020) palkittiin 2020 vuoden karjalaisena kirjana.

Esimerkkejä Uno Ullbergin suunnittelemista rakennuksista Helsingissä ja Suomessa

Bensowin talo. Kuva: Heikki Havas.

Sairaanhoitajataropisto (1940) sijaitsee Helsingin Meilahden sairaala-alueella, joka kuului Lääkintöhallituksessa Ullbergin työkenttään. Nykyisin siinä toimii luovien alojen toimijoiden työtilaosuuskunta Tilajakamo. Kuva: Viljo Pietinen.

Komea Onkilahden koulu valmistui Vaasaan 1907 Ullbergin ja Gyldénin voittaman kilpailuehdotuksen pohjalta.

Tornator Oy:n toimitusjohtaja Aleksander Lampén tilasi Ullbergilta piirustukset edustuskodikseen (1932) Punkasalmelle, missä hän omisti pärehöyläämön. Koivikossa järven rannassa sijaitseva talo on Metsä Woodin omistuksessa.

Villa Solkulla (1937) rakennettiin Huber Oy:n toimitusjohtajan Knut Törnrosin omistaman maatilan edustavaksi päärakennukseksi Espooseen. Maatila on poissa, mutta talo on asuinkäytössä.