Vallitsevan tilanteen takia matkat edellisten sukupolvien synnyinseuduille itärajan taakse eivät ole mahdollisia ja kotiseutumatkojen tilalle seurat ovat kehittäneet uusia toimintatapoja ja matkakohteita. Kun ei voida mennä katsomaan missä on asuttu ja mistä lähdettiin niin mitä on jäljellä? Jäljellä ovat kertomukset elämästä kotona Karjalassa, ja esineet, jotka saatiin sieltä mukaan uuteen tuntemattomaan lähdettäessä.

Vahviala-seura piti kesäkahvilaa touko-kesäkuun vaihteessa 2024 Iitin kylätalolla ja nautti pitkistä kahvilajonoista. Kiitos siitä kuuluu iloisille koulunsa päättäneille, heidän perheilleen sekä viikonloppumatkalla Iitin kylätalolle suunnanneille. Kahvipullan tuoksun lisäksi sieltä lähti ulos myös onnettaren suosimia arpavoittajia.

Evakkomatkakertomuksia esitettiin kuvitettuina videoesityksinä valkokankaalle. Kuva Eeva-Maija Heikkilä.

 

Evakkoesinenäyttelyä varten Vahviala-seura sai Iitin kylätalon näyttelytilan käyttöönsä kahdeksi viikoksi ajalle 9.–16. elokuuta ja näyttelyn järjestelyvastuu osoitettiin seuran hallituksen jäsenille Eeva-Maija Heikkilälle ja Eero Poikelalle. Seura oli aiempina vuosina koonnut kuvagalleriat vanhoista valokuvista omille verkkosivuilleen ja ensimmäiset kuvat evakkoesineistä saatiin sinne jo marraskuussa 2023. Kuvien kerääminen sai vauhtia maaliskuussa Facebookin jaetun tiedotteen avulla ja samassa yhteydessä sivustoa seuraaville kerrottiin kesälle suunnitellusta evakkoesinenäyttelystä. Esineiksi haettiin käsityökaluja, tekstiilejä, huonekaluja, astioita, koneita tai laitteita, jotka olivat olleet niin tarpeellisia tai arvokkaita, että ne oli päätetty ja onnistuttu ottamaan mukaan.

Kaikkiin esineisiin pyrittiin liittämään tarina sen alkuperäisestä käytöstä, matkasta uudelle asuinpaikalle ja nykyisestä säilytyspaikasta ja käytöstä. Esineiden lisäksi näyttelyyn haluttiin kerätä myös evakkomatkakertomuksia. Saimmekin niitä sekä kirjeen muodossa että evakkomatkansa kokeneen henkilön kirjoittamana muistelmana.

Päädyimme tallentamaan evakkomatkakertomukset äänitallenteina. Lukijoina toimi seuran jäseniä, joilla oli vielä Vahvialan murretta ”takataskussa”. Nuoremmille lukijoille muokkasimme kirjakielellä kirjoitetut kertomukset Vahvialan murteelle, sillä taidolla millä pystyimme. Poikelan Eero koosti kertomukset Microsoftin Powerpoint-ohjelmalla ja kuvitti ne evakkomatkaa tehneen perhekunnan kuvilla, SA-kuvilla sekä karttapiirroksilla, jotka seurasivat perheen evakkotaivalta. Hän myös haastatteli kahta seuran jäsentä heidän omista evakkomatkoistaan. Haastateltavat olivat Vahvialan Vanhakylässä vuonna 1927 syntynyt Pekka Koskelainen ja Sipilässä vuonna 1939 syntynyt Perttu Sipiläinen.

Pekka muisteli talvella 1940 tehtyjä evakkotaipaleita, joista ensimmäinen keskeytyi Vainikkalassa ja perhe palasi vielä takaisin kotiinsa. Omaan pihapiiriin pudotettujen pommien jälkeen isä päätti, että nyt on lähdettävä. Elettiin helmikuun 17. päivää, jolloin koko Vahvialan pitäjään annettiin evakuointikäsky. Perheen matka kulki reittiä Häsälä-Lahnajärvi-Taavetti-Kaipiainen-Tuohikotti-Selänpää, josta perhe jatkoi junalla Kouvolan, Lahden, Riihimäen ja Iittalan kautta Urjalaan ja sieltä kuorma-auton kyydissä Punkalaitumen Orisuon kylään. Orisuolta Pekan perhe siirtyi Pöytyän Auvaiseen ja edelleen Pornaisten Laukkoskelle. He eivät myöhemminkään enää palanneet Vahvialaan vaan asettuivat Porvoon seudulle, jossa Pekkakin nykyään asuu.

Pekka Koskelainen (s. 1927) teki elämäntyönsä rakennusalan suunnittelu- ja johtotehtävissä. Kynä pysyy edelleen hänen kädessään. Vuosien 2020-24 aikana hän on tallentanut elämäänsä sarjakuvapiirroksiin. Näyttelyssä oli esillä Pekan 48 kuvan sarjakuvasarja, jossa kuvattiin hänen perhekuntansa evakkomatkaa. Kuva Reima Koskelainen.

 

Sipiläisen Perttu kertoi kesäkuun 17. päivänä 1944 alkaneesta evakkomatkastaan Vahvialan Sipilästä Matkuun nykyisen Kanta-Hämeen alueelle. Perheen yöpymispaikat hevospelissä tehdyn matkan varrella olivat Nutikka, Sirkjärven Hovi, Kaipiainen ja Koria, jossa perhe pääsi huoltamaan itseään ja hevosiaan. Korialta perhe pääsi junaan, mutta Antti-isä jatkoi vielä matkaa hevosella. Perheen junamatka meni ”kuin elokuvissa”, Koijärven pitäjän Matkun juna-asemalla heitä odotti evakkotalon vanha työmies Koivulan Jussi heinäkärryjen kanssa ja matka johti Yliköllin taloon. Perttu edelleen ihmetteli, kuinka hyvin koko matka onnistui ja oli kiitollinen siitä suunnitelmallisuudesta mikä kaiken takana oli ainakin heidän kohdallansa. Kesällä 1947 oli edessä muutto Artjärvelle tilalle, josta perhe oli tehnyt hankintasopimuksen edellisen talven aikana. Samalla seudulla Perttu edelleenkin asuu.

Viisi muutakin evakkomatkakertomusta saatiin tallennettua. Siltasen Kerttu (myöh. Paulsson) oli helmikuisena talviyönä 1940 Nurmin aseman pommituksessa ja selvisi sieltä ”oman enkelinsä” ohjaamana kotiinsa Kintereeseen. Evakkomatkan hänen perheensä teki junalla Vainikkalasta Punkalaitumelle, pienen arvokkaan hopealusikankin Kaisa-täti huolehti mukaan. Mälkin Elma (os. Sollo) kertoi kirjeessään puolisolleen Einolle Mälkin perhekunnan ja viiden kuukauden ikäisen esikoisensa kanssa matkasta Vahvialan Tervajärveltä Punkalaitumen Kestilään puolisonsa jäätyä vielä poliisitehtäviin Viipurin seudulle. Lempi Koskelainen (myöh. Lahtinen) muisteli perheensä jalkapatikkaa helmikuussa 1940 Vahvialan Järvenpäästä Pulsaan ja sieltä edelleen junalla Punkalaitumen Liitsolaan, paluusta takaisin synnyinseudulle. Ja uudesta evakkomatkasta, joka suuntautui kesällä 1944 Iittalaan. Pirkko Suuronen (myöh. Koskelainen) seurasi kesän 1944 evakkomatkallaan ilmataistelua ja laskuvarjolla pelastautuvan venäläislentäjän laskeutumista jossain Mätön ja Taavetin välimaastossa. Evakkomatka jatkui junalla Taavetista Kalvolaan päätyen lopuksi Porvooseen. Sollon Hannu muisteli Esko-isänsä kertomuksia evakkomatkasta Rakkolasta Valkeakosken Livenin taloon. Alkumatkasta Esko näkee Simolaan iskevän pommikonelaivueen, jonka tuhoja eivät sotapoliisit laske Eskoa serkkujensa kanssa katsomaan. Pojat suuntaavatkin mielenkiintoisen yöllisen retken vielä takaisin synnyinkotinsa maisemiin suorittamaan muutamia kesken jääneitä ”operaatioita”. Villalaan palattuaan heitä tulee vastaan omaa joukkoaan etsivä väsynyt vänrikki ratsullaan ja Rakkolan kylän haitaritaituri, Pönnin Emppu, joka ”aikansa meininkiä kasseltuaan sano, jot surut pois ja kukka rintaan, otti haitarin ja anto pelinsä soia niiku se vaan Eemelin käsis soija voi”. Liekö soittanut Säkkijärven polkan? Mustelmia kirjoittaneet olivat evakkomatkansa aikana 5–14-vuotiaita lapsia ja nuoria; Elma oli runsas vuosi aiemmin avioitunut nuoren perheen äiti.

Etualalla on puulatikko, johon oli pakattu junakuljetukseen jääneet evakkotavarat. Häsälän kylä oli kuuluisa puuastioista, kuvassa myös niiden valmistuksessa käytettyjä käsityökaluja. Sotataipaleelta on jäänyt reppu, muki ja lusikkahaarukka muistoksi. Taustalla kotitekoiset kokopuusukset ja niiden valmistuksessa tarvittava kärkien taivutin. Kuva Eeva-Maija Heikkilä.

Oikealla Arja Koskelaisen näyttelyyn tuomat kansallispuvut, oikealla Keski-Suomen puku ja keskellä Peräpohjolan puku sekä vasemmalla Riitta Wallinin tädin juhlapuku käsilaukkuineen. Kuva Riitta Wallin.

 

Näyttelyajankohdan lähestyessä esineitä alkoi ilmaantua lisää niin paljon, että jouduttiin tarjoamaan ”tilaa ei oota”. Kaiken kaikkiaan esinevalikoimassa luvattiin olevan esineitä tulitikkuaskista paloruiskuun; tosin tulitikkuaskin 200 km:n siirtokuljetus jätettiin tekemättä ja Loukon kylän Ketolan kaupan tulitikkuaskista olikin esillä vain valokuva tarinoineen. Paloruiskun tarina alkoi Tervajärven Myllysenmäeltä 1930-luvulla. Juna toi Myllysen VPK:n ruiskun heinä-elokuussa 1944 Nurmin asemalta Nastolan Uuteenkylään, josta se päätyi Artjärven Ratulaan Tervajärven viimeisenä toimineen palopäällikön Jalmari Mälkin Markku-pojan kunnostettavaksi 2000-luvun alussa. Todennäköisesti Viipurissa rakennettu noin 250 kiloa painava yksisylinterinen neljän miehen pumpattava ruisku kannettiin edelleen neljään mieheen näyttelytilaan. Paloruisku on edelleen pienen huollon jälkeen toimintakuntoinen.

Vahvialan Tervajärven Myllysen VPK:n paloruisku on edelleen toimintakuntoinen. Esinevalikoimassa oli huonekaluja, käsityökaluja, kodinhoito- ja keittiötarvikkeita. Vahvialan murteesta kirjoitettu näyte oli laitettu vieraiden luettavaksi. Kuva Eeva-Maija Heikkilä.

Yksi vanhimmista esineistä oli Vahvialan Rakkolan kylässä vuonna 1841 syntyneen ja Varvalin talossa asuneen Samuel Sollon (1842–1927) aikoinaan omistama perheraamattu, jonka hän oli luvannut luovuttaa sille pojanpojalleen ken löytää ensimmäisenä kirjan etuaukeamalle kirjoitetun Raamatun lauseen ”Etsi Herraa sinun nuoruutessasi, jos sinä häntä etsit niin hänen löytät vaan jos sinä hänen hylkäät niin hään hylkää sinun ijan kaikisesti”; luovutusteksti Samuelin kirjaamin sanoin kirjoitettuna. Kyseisen lauseen löysi nykyisin Villikkalan Porrassuolla Elimäellä asuvan Hannu Sollon pappa, ”vanhaisä”, ja nykyisin kirja on Hannun kirjahyllyssä.

Eeva-Maija kokosi näyttelyyn sukunsa valmistamia käsitöitä vauvanvaatteista kapioihin. Näyttelytilassa paikalla ollessaan hän näytti kuinka rukki hyrrää ja lankaa syntyy lampaanvillasta. Hän esitteli myös vanhaa neulakinnastekniikka, joka oli käytössä paljon ennen puikoilla neulomista; työvälineeksi riittää yksi puusta tai luusta tehty isohko parsinneula. Molemmat käden taidot herättivät käsityönharrastajissa suurta mielenkiintoa. Hän toi näytille myös mammansa, Lempi Jarvan (myöh Ihalainen), opettajaseminaarin aikana vuosina 1905–1906 Hirvensalmella keräämänsä herbariumin. Avioiduttuaan Lempi muutti lähelle syntymäkotiaan Tervajärven ”Turtian päähän” Patterin taloon, jonka emäntänä hän toimi vuodesta 1924 alkaen. Vanhoista vaatteista ja asukokonaisuuksista oli esillä muun muassa artjärveläisen Arja Koskelaisen äidin, Helmi Koskelaisen (os. Pankka), ja anopin, Vilhelmiina Koskelaisen (os. Sipiläinen), kansallispuvut, sekä hollolalaisen Riitta Wallinin tädin, Martta Sahalan, juhlamekko. Kaikki nämä asut oli valmistettu 1930-luvulla Vahvialassa. Esillä oli erilaisia esineitä kaikkiaan 73 kappaletta, niiden lisäksi 20 erilaista vaatetta ja käsityötä sekä 16 kuvaa kertomuksineen evakkoesineistä.  

Runsaan ja arvokkaan esinekokoelman johdosta seura järjesti paikan päälle jokaiselle näyttelypäivälle seuran edustajan, joka pääsi usein keskustelemaan vieraiden kanssa evakkoudesta ja vahvialalaisten vieraiden kanssa jopa yhteisistä tuttavista ja heidän tarinoistaan. Olipa vieras sitten evakkosuvusta tai ei niin monia kiinnosti vanhat esineet, ja evakkojen kovat sekä suorastaan liikuttavat evakkokertomukset.

Seuran vieraskirjaan ilmestyi kahden viikon aikana 696 nimeä vaikka läheskään kaikki eivät huomanneet vetää puumerkkiään käyntinsä yhteydessä. Kiitos ihan kaikille näyttelyvieraille! Pitäkää hyvää huolta sukujenne evakkoesineistä; niitä ei enää tehdä lisää.

Vahviala-seura tallentaa edelleen vanhoja valokuvia Vahvialasta, kuvia ja kertomuksia evakkoesineistä sekä evakkomatkoista, joihin liittyen seura toivoo kaikkien vahvialalaisten sukujen jälkipolvien yhteydenottoja hallituksen jäsenien kautta. Tallennetaan Vahvialan kulttuurihistoriaa yhdessä!

Eero Poikela
Vahviala-seura