Pitkään oikutellen toiminut sähkömankelini teki lopullisesti stopin. Eipä hätää, kun varastostani löytyi jo lapsuuskodissani palvellut kauluulauta, jota Helvi-äiti kutsui kauluupualikaksi. Karjalassa se tunnettiin myös nimillä rullookarttu ja kataipaalikka. Kauluulaudat ovat olleet suosittuja sulhasen tekemiä morsiuslahjoja. Tämä minulla oleva saattaa olla kuluneisuutensa vuoksi jopa oman mummoni , pälkjärveläisen Johanna Heinosen, saama morsiuslahja. Vain sen tukkiosa on jossain vaiheessa uusittu. Näiden käsityönä valmistettujen mankelien historian sanotaan alkaneen jo 1700-luvulla. Ei se siis mikään kertakäyttöön valmistettu kapine ole ollut.

Tämän käsityökalun kahva sopi käteeni hyvin. Kahvan paikoilleen kiinnittänyt henkilö on tehnyt työn selvästi oikeakätistä mankeloijaa ajatellen, jolloin ranne ei joudu työskentelemään kohtuuttoman kuormittavassa asennossa. Kauluulaudan pohjapuoli on yleensä hammastettu laudan poikki menevin urin paremman pidon ja tehon saamiseksi.

Ennakkoon viikatut hieman kosteat liinavaatteet odottivat pöydänkulmalla kaulimen pyöreän tukin ympärille kiertämistä. Niinpä aloitin mankelointini kylpypyyhkeiden tukin ympärille rullaamisella, jonka jälkeen kieritin rullaa varsinaisella laudalla edestakaisin vedoin. Työ ei vaatinut kovin paljon käsivoimia halutun lopputuloksen saamiseksi. Sitten vetäisin valmiin pyyherullan pulikan päältä pois ja litistin rullan sileäksi. Nämä nykyiset materiaalit ovat helppoja kaulita pesun jälkeen sileäksi tällaisella perinnemankelillakin. Toisin lienee ollut isoäidin aikaan, jolloin mankeloitavat liinavaatteet olivat usein pellavaa, joiden sileäksi mankeloiminen lienee vaatinut käsi-, jopa hartiavoimiakin. Mahdollisimman sileät liinavaatteet ovat olleet kunnia-asia jo isoäitien aikaan.

Teksti ja kuva: Maija Varonen