Kuka omistaa karjalaisuuden, on vilkkaan keskustelun aiheena. Helsingin Sanomissa aihe nousi esiin otsikolla: ”Karjalaisaktivistit töhrivät Elias Lönnrotin patsaan”. Karjalan Liitto korostaa, että nimettömänä pysyttelevän laittomin keinoin asioita ajavan kollektiivin teoille ei pidä antaa suurta painoarvoa. Patsaiden töhriminen ei ole hyväksyttävä tapa toimia. Patsaan töhrineen kollektiivin taustasta teko kertoo ainakin sen, että historiallinen tietämys eri ilmiöistä, Karjalan ja luovutetun alueen historiasta sekä niiden taustoista on hyvin ohutta ja rakentavia vaikuttamistapoja ei osata tai haluta käyttää.

Karjalan Liitto järjesti viime vuonna Kalevalan päivänä seminaarin koskien Kalevalan ja virolaisten kansalliseepoksen yhteistä syntyhistoriaa valottaen historiallista kontekstia, johon kansanrunouden keruu ja siitä työstettävät eepokset liittyivät. Aikoinaan Karjalan heimoa asui Vienasta Inkerinmaalle ja Syväriltä Suomen Etelä- ja Pohjois-Karjalaan. Tverin karjalaisasutus on erillinen saareke. Kulttuurisesti Karjalan eri osat olivat ja ovat hyvin erilaisia, vaikka vuorovaikutusta on ollut idän ja lännen kulttuurivaikutteiden rajalla eläneen heimon osien kesken kaiken aikaa.

Karjalan kielen asemasta käydään vilkasta keskustelua. Karjalan kieli oli kotikieli 10 % Karjalan evakoista ja tällä hetkellä Suomessa on noin 11 000 karjalaa hyvin taitavaa ja kieliyhteisön jäseniä on noin 30 000 ihmistä. Karjalan kielellä ei ole sitä suojelevaa erillislainsäädäntöä, kuten saamen kielellä ja romani- sekä viittomakielellä on. Karjalan Liitto on aktiivisesti tukenut pyrkimyksiä vahvistaa karjalan kielen asemaa lainsäädäntöä uudistamalla. Edellisen pääministeri Marinin hallituksen selvitys vähemmistökielten asemasta ei valitettavasti johtanut lainsäädännöllisiin uudistuksiin.

Karjalan evakoista eli siirtokarjalaisista erityisen vaikea oli karjalan kielen murteita varsinaiskarjalaa ja livvin kieltä puhuvien saama kohtelu uudelleen asuttamisessa. Myös suomen kielen kaakkoismurteisiin kuuluvat karjalaismurteet aiheuttivat syrjintää ja nekin jäivät kotikäyttöön uusilla asuinsijoilla. Ryssittely ei ollut poikkeus ja kaltoin kohtelun riskiä lisäsi ortodoksiseen kirkkokuntaan kuuluminen.

Vuosikymmenien ajan karjalankieliset ja karjalaisia murteita puhuvat ihmiset ovat toimineet yhdessä Karjalan Liitossa. Liiton toiminta on ollut syvästi ekumeenista ja tukenut molempien kansankirkkojen perinteen säilymistä. Kulttuurisesta omimisesta ja karjalaisuudesta käyty keskustelu kuvastaakin surullisesti aikaamme, tarvetta luoda vastakkainasetteluja. Sen sijaan tulisi luoda tilaa sellaiselle ajattelulle, jossa ihminen voi yhtä aikaa tunnistaa itsessään ja taustassaan erilaisia kulttuurivaikutteita ja -perinteitä sekä arvostaa niitä.

Suomessa ei ole kansallista evakkomuseota tai tutkimuslaitosta. Kyse on merkittävästä historiallisesta ilmiöstä, joka vaikutti kaikilla yhteiskuntaelämän aloilla ja myös psykohistoriallisesti. Karjalaisevakkojen perinnön säilyttämistä tehdään suurelta osin vapaaehtoisvoimin järjestötoimintana. Tietoisuus karjalaisuuden monimuotoisuudesta ei ole ehkä riittävästi esillä. Ajassamme on ilmiöitä, joiden yhteydessä ei voi liikaa korostaa asiatietoon perustuvan historia- ja perinnetietoisuuden merkitystä osana demokraattisen yhteiskunnan tasapainoista toimintaa.

Karjalainen monipuolinen ja monitoimijainen järjestötoiminta Suomessa sotien jälkeen on ollut ja edelleen on mitä parhainta kulttuuriperintökasvatusta. Sen lisäksi, että se tekee tunnetuksi karjalaista kulttuuria, se myös tukee kulttuurista itsetuntoa. Nuorempien sukupolvien itseymmärrystä ja myös sitoutumista rakentavaan karjalaisuuden edistämiseen pitää vahvistaa. Emme saa myöskään unohtaa Suomen Etelä- ja Pohjois-Karjalaa, joita voidaan tukea tuomaan esiin karjalaista kulttuuriperintöä osana niiden omaa historiaa ja nykypäivää.

Karjalainen kulttuuri säilyy ja siirtyy seuraaville sukupolville luontevimmin vanhempien ja isovanhempien karjalaisuutta koskevien asenteiden ja konkreettisten muisteluiden kautta. Nämä luovat pohjan elävälle monipolviselle karjalaisuudelle.

Martti Talja, professori, puheenjohtaja
Minna Anttonen, toiminnanjohtaja

Karjalan Liitto ry