Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ja Karjalan liitto järjestivät Karjalaisuuksien jäljillä -muistitietokeruun 15.3.2023­­­–15.8.2023. Kyseiseen muistitietokeruuseen saapui yhteensä 98 tekstivastausta ja 18 kuvaa. Kaikki nämä on arkistoitu SKS:n arkistoon.

Keruun kysymyksenasettelu oli hyvin laaja, mutta perimmäisenä tavoitteena oli saada kirjoituksia karjalaisuuteen liittyvistä kokemuksista ja käsityksistä. Vastauksissa korostuivat Karjalan evakkojen ja heidän jälkeläistensä lähettämät vastaukset. Joukkoon mahtui kuitenkin myös muun muassa muualta Suomesta kotoisin olevien näkökulmia esimerkiksi siirtokarjalaisten elämän seuraamisesta.

Karjalasta evakkotaipaleen kautta uuden elämän alkuun

Kirjoitusten joukossa oli muutamia kuvauksia siitä, millaista elämä oli Karjalassa ennen sotia. Evakkotaipaleen osalta kirjoituksissa kuvattiin erityisesti omia tai suvun kokemuksia siitä, kun ensimmäinen evakkotaival koitti marraskuussa 1939. Kuvauksissa on paljon karjalaisille tuttuja piirteitä siitä, kuinka lähtökäsky tuli ja kuinka mukaan sain ottaa vain vähäiset määrät tavaraa. Tie kulki yleensä rautatieasemalle, josta siirryttiin härkävaunuilla kohti ensimmäistä määränpäätä. Vaikka kokemukset tästä ensimmäisestä matkasta olivat loppuelämän ajaksi mieleen painuneita ja tulivat joillakin uniin asti, niin useampi mainitsi, että matkojen aikana ei valitusta kuulunut. Kirjoituksissa oli myös joitakin kuvauksia paluusta Karjalaan jatkosodan aikana ja uudesta lähdöstä vuonna 1944. Useampi kirjoittaja kuvasi myös sitä, kuinka väliaikaisen majoituksen jälkeen lopulta löytyi lopullinen uusi koti, kuinka uudet rakennukset nousivat ja pellot raivattiin.

Useissa kirjoituksissa tuotiin esille sitä, kuinka sijoituspaikkakunnilla suhtauduttiin karjalaisiin. Näitä huomioita toivat esille karjalaistaustaiset, mutta erityisen kiinnostavaa oli se, että useampi sijoituspaikkakunnan asukas oli kirjoittanut kokemuksiaan karjalaisista ja heidän tulostaan. Kirjoituksissa tuli esille paljon positiivisia tai neutraaleja kokemuksia. Joillakin sijoituspaikkakunnilla arvostettiin suuresti karjalaisia heidän avuliaisuutensa vuoksi ja heidän myötä paikkakuntien koettiin saavan merkittävän annoksen uutta kulttuuria, yhdistystoimintaa ja yrityksiä. Puhuttu suomen kielen karjalan murre sen sijaan kiinnitti huomiota ja joskus hieman huvittikin paikallisia. Hauskoja sattumuksia murteen suhteen tuli esille. Eräs kirjoittaja kertoi, kuinka hänen sisarensa oli toisella kymmenellä, kun eräs karjalaismummo muutti heille asumaan. Mummo oli sanonut kirjoittajan sisarelle erään kerran "A, miu pittääki ottaa otraputro uunist".  Sisar oli puolestaan kertonut kirjoittajalle, että "Kyl mää tarkkaan kattoin mitä se siält uunist ottaa". Ehkä paikallisten huomiot puheeseen liittyen aiheuttivat sen, että tekstien mukaan puhuttiin kotikielestä ja koulukielestä. Koulussa lasten ero karjalaisten ja paikallisten välillä ei ajan myötä välttämättä näkynyt ja koulussa puhuttiin enemmän yleiskieltä tai paikallista murretta. Kotona puhe sen sijaan ”muuttui kuin napin painalluksesta” karjalan murteeksi.

Kirjoituksissa tuli esille myös negatiivisia kokemuksia, niin karjalaisten kuin sijoituspaikkakuntalaistenkin muistoissa. Vaikka omia muistikuvia huonosta kohtelusta ei välttämättä ollut, niin ohimennen tai myöhemmin aikuisena oli saatettu kuulla evakkojen huonosta kohtelusta tai ryssittelystä. Aikoinaan oli heitäkin, jotka olivat katkeria maan luovuttamisesta evakoille tai heitä, jotka kokivat karjalaisten majoittamisen epäoikeudenmukaisena.

Evakuointia sodan alkupäivinä Kannaksella 2.12.1930. Kuva: SA-kuvat.

Kotiseutumatkat

Kotiseutumatkat tulivat mahdollisiksi erityisesti 1990-luvulta lähtien ja nämä nousivat vahvasti esille kirjoituksissa. Eräskin kirjoittaja totesi seuraavasti: ”Mummo puhui aina siitä, kuinka kaunista Karjalassa oli. Kun kävin siellä ensimmäisen kerran, ymmärsin, ettei kyse ollut pelkästään muistojen kultaamisesta.” Ensimmäistä matkaa kuvattiin monesti hyvin vaikuttavaksi kokemukseksi, joka yleensä vahvisti henkilön kokemusta siitä, kuka hän oli ja mistä tuli. Rakennettu ympäristö ei niinkään tehnyt vaikutusta, koska monesti vanhoja kotitaloja ei enää ollut. Eräskin kirjoittaja kuvasi Sortavalaa oudoksi ränsistyneeksi kulissimaisemaksi, joka seisoi ympärillä. Sen sijaan luonto teki ihmisiin edelleen vaikutuksen ja sen kauneus puhutteli useampaa kirjoittajaa.

Ne vanhat kotitalot, jotka olivat vielä pystyssä, olivat usein uusien asukkaiden käytössä. Useassa kirjoituksessa kuvattiin, kuinka lämpimiä ystävyyssuhteita paikallisten kanssa syntyi. Kuvauksissa tuli esille poikkeuksetta se, että uudet asukkaat olivat hyvin ystävällisiä ja vieraanvaraisia ja ottivat suomalaiset vastaan lämmöllä. ”Paljon ruokaa ja juomaa, iloista juttelua, kotiin viemisinä aina kauden vihanneksia, kukkia ym.”, kuvasi eräs kotiseutumatkoja tehnyt kirjoittaja.

Äitien ja isoäitien välittämä perintö

Muistitiedonkeruuseen tuli runsaasti kirjoituksia sellaisilta henkilöiltä, joiden vanhempien tai isovanhempien juuret olivat Karjalassa. Erityisesti äideillä ja isoäideillä tuntui kirjoitusten perusteella olevan keskeinen merkitys sen suhteen, kuinka paljon menetetyistä kotiseuduista oli lapsille puhuttu ja millaiseksi heidän suhteensa Karjalaan ja karjalaisuuteen muodostui. Näissä kuvauksissa tuli esille paljon iloa ja ylpeyttä karjalaisista juurista. Eräs kirjoittaja kertoi kasvaneensa täysin Karjalan hengessä, toinen taas kuvaili kiitollisuuttaan vanhempiensa perintönä hänelle siirtyneestä henkisestä ja sosiaalisesta karjalaisuudesta. Karjalaisuuden kuvattiin olevan osa itseä ja identiteettiä ja äidinmaidossa saadun karjalaisuuden kuvattiin herättävän paljon lämpimiä tunteita. Pitkälti äiteihin ja isoäiteihin liittyi myös se, että kirjoituksissa kuvattiin runsaasti karjalaista ruokaperinnettä.

Positiivisten tunteiden ohella karjalaisuus herätti useissa kirjoittajissa myös tiettyä surumielisyyttä. Tätä kuvailtiin muun muassa siten, että karjalaisuus näyttäytyi vahvana kaipauksena ja kotiseuturakkautena, suurena murheena menetyksen vuoksi, ikävänä ja myötätuntona karjalaisia sukulaisia kohtaan.

Yhteisöllisyys voimavarana

Monissa kirjoituksissa tuli esille karjalaisen yhteisön ja yhdistystoiminnan merkitys. Sodan jälkeen sijoituspaikkakunnilla oli keskeinen merkitys karjalaisilla naapureilla, karjalaisilla ystävillä ja tuttavilla, mutta toki oma perhe ja sukulaiset olivat ne tärkeimmät. Eräs kirjoittaja kuvasi tätä karjalaisten naapureiden ja tuttavien merkitystä seuraavasti: ”Päivällä piti pärjätä tylyssä, hämäläisessä koulumaailmassa, mutta vapaa-ajalla oli kokoontumisia milloin missäkin karjalaistalossa isolla porukalla pelaten ja leikkien.”

Useampi kirjoittaja toi esille kuuluvansa johonkin Karjala-, pitäjä- tai sukuseuraan. Eräskin kirjoittaja kuvasi, että Karjalaseuran toiminta ja tunne kuulumisesta joukkoon oli tärkeää erityisesti sotien jälkeen. Yhteisöllisyyttä kuvasi myös se, että moni vastaaja oli käynyt lapsesta lähtien pitäjäjuhlissa tai Karjalaisilla kesäjuhlilla. Esimerkiksi eräs vastaaja kuvasi Kesäjuhlilla käymistä ”kuin olisi kotiin tullut”. Eräs kirjoittaja puolestaan kuvasi, että kuuluminen karjalaisiin järjestöihin on tuonut merkittävää sisältöä elämään ja vahvistanut osaltaan hänen karjalaisuuttaan.

Tarinat, jotka ansaitsevat tulla kirjoitetuiksi

Luin kaikki 98 kirjoitusta läpi suurella mielenkiinnolla ja niiden sisältöä pohtien. Olin todella ilahtunut siitä, kuinka paljon joukossa oli vielä niiden henkilöiden kirjoituksia, jotka olivat itse aikanaan henkilökohtaisesti kokeneet elämää luovutetulla alueella ja sieltä lähdön. Nämä tekstit saattoivat olla jo hieman haparoivalla käsialalla kirjoitettuja tai jälkipolvien muistiin kirjaamia, mutta yhtä kaikki, nämä tarinat ansaitsevat tulla tallennetuiksi meille uusille sukupolville. Mielestäni on myös tärkeää, että kirjoituksissa oli niinkin runsaasti lasten ja lastenlasten sanoitusta sille, miten karjalaisuus on heille siirtynyt ja miten he tämän suvun perinnön kokevat. Näen, että päättyneen muistitiedonkeruun kautta on saatu jälleen talteen merkittävä osa aineetonta karjalaista kulttuuriperintöä, jonka toivon löytävän tiensä aina uusien tutkimusten ja julkaisujen lähteeksi.

Teksti: Outi Örn

Juhannusyötä vietetään Kirvussa 1935. Kuva: Kirvun valokuvaamo, Pielisen museo.