Kesällä 1944 asuimme Esisaaressa. Juhannus oli lähestymässä. Olin 4-vuotias. Aurinko paistoi ja oli kuuma. Äitini Hilja vei minut tapaamaan isääni Väinöä hänen työpaikalleen laivalle. Laivan kansi oli kuuma ja siellä tuoksui tuore maali. Isäni näytti minulle maalatut, vielä märät esineet: pienen hiekkaämpärin ja lapion (savakko), jotka hän oli tehnyt minulle!

Lähtömme kotoa tuli muutaman päivän sisällä. Äitini ymmärsi ottaa ämpärin ja savakon mukaamme.

Ämpäri toimi vuosia matoastiana mökillä. Se ruostui puhki ajan myötä. Savakko toimi puutarhahommissa ja se on vieläkin käyttökelpoinen. Kerran multaa vääntäessäni lapio vääntyi ja silloin päätin, että nyt on lapion eläkeelle pääsyn aika.

Kun savakko täytti 50-vuotta, vein sen työpaikalleni ja tarjosin pullakahvit työtovereilleni. Lapio oli pöydällä kukitettuna.

Savakosta olen saanut elämänmittaisen kontaktin isääni ja Esisaareen ja koko lapsuudenajan perheeseeni, joista on jäljellä enää savakko ja sisareni Raili Paasonen.

Teksti: Mirja Kontula (Mahkonen)