Niilo Kuikka
s.17.1.1936 Salmi, k. 3.12.2023 Lapinlahti

Joistakin ihmisistä tulee elämän varrella erityisen merkittäviä. Sellainen minulle oli Niilo Kuikka.

Tapasin Niilon ehkä ensimmäisen kerran lyhyesti Suomen Asutusmuseon avajaisissa kesällä 2000 Lapinlahden Alapitkällä. Niilon ja monien muiden vaivannäkö kannatti: Asutusmuseossa vierailu on edelleen kuin aikamatka 1950-luvulle.

Vuonna 2002 muistan lukeneeni alleviivaten Niilon kirjaa Evakkojen elämää - Siirtoväen ja paikkakuntalaisten muistoja ja kokemuksia Lapinlahdella vuodesta 1944 alkaen (Lapinlahden karjalaiset 1999). Tarvitsin tuon arvokkaan haastattelututkimuksen tietomäärää erästä kirjoitustyötäni varten.

Vasta tuon kirjan kautta opin tietämään, miten viime sotiemme jälkeen käytännössä tapahtui tuo valtava projekti, karjalaisten asuttaminen, ja mitä se tarkoitti mikrotasolla: sekä asutettavien että vastaanottavien ihmisten elämässä; perheiden talouden, sosiaalisten suhteiden ja tunteiden tasolla. Siis vasta tuon kirjan kautta!

Kirjoitin ylioppilaaksi Juankosken lukiosta 1987. Historia oli aina lempiaineitani. En kuitenkaan muista, että karjalaisten vaiheita olisi erityisesti käsitelty 12 vuotta kestäneen koulunkäynnin aikana. Lähinnä valtionrajojen kylmät siirtymiset todettiin.

Näin NATO-Suomessa tulee mieleen, sitäkö Neuvostoliiton varjossa eläminen merkitsi? Pelättiinkö että koulunuorisolla olisi herännyt myötätuntoinen asenne karjalaisten kohtaloita kohtaan? Ehkäpä nuorisosta olisi kasvanut neuvostovastaista?

Suhteeni Niiloon ja Ilona-vaimoon alkoi syventyä vuonna 2015, jolloin sain tilauksen näytelmän kirjoittamisesta Alapitkän nuorisoseuran kesäteatteriin. Niin syntyi Jaetun maan lapset, jota esitettiin kesinä 2017 ja 2018 yhteensä 7500 katsojalle.

Näytelmän kirjoittamisen aikana kävin monta kertaa Niilon luona juttelemassa täällä puukirkon kupeella. Samalla nautin Ilonan kahvitarjoiluista ja terävistä kommenteista. Niilo kertoi muistojaan, avasi tunteitaan sekä käänsi kirjoittamiani repliikkejä livvinkarjalaksi (aunuksenkarjalaksi).

Mikä ihana hetki Suomi 100-juhlavuoden kesänä oli nähdä Niilon onnelliset kasvot monisataapäisessä yleisössä, joka vahvasti eli mukana karjalaisten vaiheita.
Ehkäpä seuraavana vuonna meitä pyydettiin YK:n päivän vieraiksi Lapinlahden lukiolle. Sain haastatella sekä Niiloa että nuorta afgaanityttöä sotapakolaisuudesta. Salin täysi lukiolaisia kuunteli hiljaa, kun Niilo sanoi: "Minun piti jättää koti. Mutta minä toin mukana minun kielen ja minun uskonnon."

Niin erilaiset iät, kielet ja kulttuuritausta, mutta niin samanlaiset syvät kokemukset pakolaisuudesta. Salmin poika Niilo ja afgaanineito ystävystyivät, ja tapasimme vielä toistekin. Se oli liikuttavaa.

Niilolla ja minulla oli sama mieli; halu tallentaa historiaa ja tarinoita sekä tieto- että kaunokirjallisesti. Niilo kirjoitti vuosikymmenien aikana mm. Nuori Karjala -lehteen kertomuksia ja koskettavia runoja. Väärnin Pappilan julkaisusarjassa hän julkaisi kolme teosta: Kui ennen elettih Salmis - Johnnes Ivakon pienoisveistokset kertovat (2013), Evakon polkuja (2014) ja Karjalaista elämää Salmissa ja Savossa (2017).

Niilo teki pitkän elämäntyön pääosin elämänsä toisella kotikylällä Alapitkällä - ensimmäinen kotikylä oli siis Salmin Kirkkojoki - sekä karjalaisen kulttuurin valtavan elämäntyön.
Suurikaan työmäärä ei kuitenkaan kosketa sydäntä, jos ihmisen persoona on kova ja kylmä. Mutta vilpitön ja hyväntahtoinen Niilo jättää jälkeensä kauniin, suuren muiston sekä kiitollisuuden.

Mieheni Jarkka ilmaisi osanottonsa Ilona Kuikalle: "Sain tavata Niilon vain muutaman kerran, mutta aistin hienon miehen hengen."
Siinä oli tavallaan kaikki sanottu.

* Kebjiet mullat, Niilo! Ylen suuri passibo kaikes hyväs, min ruavoit!

Minna Kettunen
kirjailija