Kuka ja millainen on karjalaisten heimopäällikkö? Heimopäällikön viittaa ovat sovitelleet harteilleen monet Karjalan Liiton hallituksen puheenjohtajat. Usealle se on sopinutkin mallikkaasti. Erityisesti ensimmäisinä vuosikymmeninä heitä oli lukuisia. Emil Luukka (1892–1970) kantoi arvonimeä ylpeydellä ja menestyksekkäästi. Joillekin Johannes Virolainen (1914–2000) on piirtynyt mieliin kenties viimeisenä todellisena heimopäällikkönä. Sellaisena joka oli elänyt lapsuutensa ja pitkälle aikuisuuttakin menetetyssä Karjalassa. Virolainen otti vastaan liiton puheenjohtajuuden eläkeiässä vuonna 1985. Hän jäi suomalaisten mieliin persoonallisella olemuksellaan esiintyessään tiedotusvälineille aina hyväntuulisena ja nauravana miehenä, jonka kannaslaisesta murteesta ei voinut erehtyä. Kuitenkin Virolainen hyppäsi Karjalan Liiton ruoriin vasta, kun oma poliittinen ura oli takana. Aktiivivuosinaan hän ei vaikuttanut liitossa kuin korkeintaan joskus piipahtaen kutsuttuna kokouksissa, joissa kertoi ministeriöiden kuulumisia.

Näkyvien julkisten hahmojen varjoihin jäävät usein puurtajat, jotka keskittyvät olennaiseen ja pitävät pyörät pyörimässä, koneet käynnissä. Sellainen oli ehdottomasti Urho Kähönen (1910–1984), joka toimi Karjalan Liiton puheenjohtajana lähes yhtä pitkään kuin Luukka, miltei kaksikymmentä vuotta. Kähönen oli myös niitä harvoja puheenjohtajia, joilla oli kokemusta myös liiton toiminnanjohtajana. Muun muassa kansanedustaja, maatalousministeri ja Asutushallituksen pääjohtaja Kähönen valittiin liiton puheenjohtajaksi 1968. Hän otti nopeasti haltuun paikkansa työparinsa Simo Härkösen rinnalla. Kaksikko nähtiin kiertelemässä ympäri maata etenkin kannustamassa nuorta polvea niin liiton kuin alajärjestöjen järjestämissä leireillä. Milloin hän tervehti vunukoita kesäjuhlilla, milloin starikoita Ylläksen majalla. Kähönen omistautui koko sydämellään karjalaisuudelle, sillä puheenjohtajuus oli elämäntapa. Viikonloput kuluivat juhlapuheita pitäen eri puolilla Suomea paikallisissa tilaisuuksissa. Aina joku alajärjestö täytti pyöreitä tai usein oli muistomerkin paljastustilaisuus.

Kähösen kauden ja kenties Karjalan Liitonkin merkittävin merkkipaalu oli Karjalatalon valmistuminen. Projektin alkuvaiheita viriteltiin jo Luukan aikana, mutta Kähönen sai kunnian todistaa sen toteutumista. Kallioisen tonttirinteen alkupamaus, peruskiven muuraus, harjannostajaiset ja avajaisjuhlat olivat kaikki ainutkertaisia askelia kohti karjalaista järjestötaloa. Talon valmistuttua Kähönen jo tituleerasi itseään heimopäälliköksi. Sellaisena hänet moni muistaakin, rauhallisena, isällisenä ja turvallisena hahmona.

En valinnut Kähöstä sattumalta blogisarjan viimeiseksi aiheeksi. Nimittäin hänen äkillisen kuolemansa mukana vuonna 1984 katosi Karjalan Liiton viimeinen kiinteä side alkuperäiseen 40-luvun järjestöön. Kähönen oli nähnyt liiton toiminnan ja kehityksen alusta saakka ja osasi suhteuttaa jokaisen tekemänsä päätöksen tähän pitkään kaareen. Hänelle oli kunniakysymys kuljettaa eteenpäin sitä siirtokarjalaisuutta, jota hän oli todistanut Karjalassa ja evakkomatkoillaan. Kähösen jälkeen puheenjohtajaksi valitulla Virolaisella ei ollut vastaavaa kosketuspintaa liittoon, eikä hän osannut viedä sanatonta perintöä eteenpäin.

Kähösen jälkeen Karjalan Liiton sisällä muhineet jännitteet kriisiytyivät. Viimeisen heimopäällikön valvovat silmät olivat sulkeutuneet, eikä oikein kukaan osannut johtaa käytännön toimia. Yhtäkkiä oli monia mielipiteitä siitä, kuinka asiat tulisi hoitaa. Kuka asioista päättäisi viime kädessä, kun itsestään selvä johtaja oli poissa? Tilanteen pelasti liittoon palkattu naiskaksikko Oili Parjo ja Helena Valta, jotka ryhtyivät käytännön kulttuurityöhön. He loivat täysin uudenlaista toimintakulttuuria, joka ei enää perustunut jyhkeälle vanhan liiton heimopäälliköiden arvovallalle. Alkoi uusi moderni aika, jossa uudet sukupolvet ottivat haltuun Karjalan Liiton omalla tavallaan. Pian Neuvostoliiton johtama kommunistinen järjestelmä oli historiaa ja itärajan avautuminen mahdollisti uusia toimintamuotoja. Mutta se onkin toinen tarina.

Kuva: Urho Kähönen muotokuvansa paljastustilaisuudessa 70-luvulla. (Urho Kähösen arkisto, KA)