Pohjois-Karjala – Karjalan Liiton lapsipuoli vai erityishuomion uhri?

Karjalan Liiton historiahanke etenee vääjäämättä kohti loppuaan. Tämä on hankkeen toiseksi viimeinen blogikirjoitus, mikä onkin sopiva hetki pysähtyä pohdiskelemaan kokonaisuutta. Kun aloitin tehtävässä, käsitykseni Karjalan Liitosta oli rajallinen. Ensimmäiseksi perehdyin olemassa olevaan tutkimukseen, ja luulin saaneeni kattavan käsityksen liiton luonteesta sekä sen eri vaiheista. Nyt voin todeta, että vähänpä tiesin. Onnekseni voin myös huokaista helpotuksesta, sillä tämänkin hankkeen myötä tulee jälleen todistetuksi, että historiankirjoitusta tarvitaan jatkuvasti. Jo tutkittu aihe voi lisätutkimuksella yleensä vain syvetä ja laajeta. Tutkimuskohde voittaa aina – ja yleensä ilman riitelyä aikaisemman tiedon kanssa.

Alusta lähtien minua on vaivannut varsinaisen liiton, sen jäsenjärjestöjen ja henkilöjäsenten keskinäisen perustasapainon olemus. Mitkä ovat näiden tahojen käsitykset toisistaan? Millaisia merkityksiä näillä on tarjota toisilleen ja niin edelleen? Jaa-a, tähän tuskin on selkeää vastausta, sillä kaikkien mainittujen identiteetit poikkeavat toisistaan. Tarkastellaan vaikkapa 40-luvulla perustettuja karjalaisjärjestöjä, joita syntyi kuin sieniä sateella. Karjalan Liiton edustaja kiersi ympäri maata ja kehotti järjestäytymään, jotta kotinsa jättäneiden mielialat pysyisivät korkealla. Liiton väeltä sai suoraan ohjeita yhdistyksen perustamiseen tarpeen mukaan. Helsingistä käsin ohjattiin niin karjalaisjuhlien järjestämistä tai opintopiirien perustamisessa. Tavallaan lanseerattiin valmis eri puolilla Suomea vaikuttanut karjalaisseuran helposti kopioitava malli. Eipä ole tällaiseen enää tarvetta.

Kun 40-luvun lopussa rajan taakse jääneiden kuntien ja kaupunkien hallinnot oli pakko lopettaa, syntyi kuntasäätiöitä, mutta samalla myös pitäjäseuroja. Tasaista järjestäytymistä tapahtui, kunnes 70-luvulla Karjalatalon rakentaminen aktivoi aivan vanhimpiakin karjalaisyhdistyksiä liittymään liiton jäseneksi. Hyvänä esimerkkinä on Viipurin Lauluveikot, joita jäsenyydessä motivoi Karjalataloon tulevat harjoitus- ja konserttitilat. Liittymistä ei pohdittu kovin pitkään. 80-luvulla liiton väki aktivoi karjalaisia sukuja perustamaan liiton alaisia sukuseuroja. Tämä oli viimeisin iso alajärjestöjen aalto. Tämän jälkeen kehitystä on ollut vuorotellen myötä- ja vastakarvaan olosuhteista riippuen. Tämän pikakatsauksen perusteella tiedämme liiton alajärjestöistä, mutta seuraavaksi siirretään katse maantieteellisiin painotuksiin.

Aktiivisuutta on ympäri Suomea ja piirit kattavat maan laajasti. Etelä-Karjala kantaa kannaslaisen perinteen valtikkaa ylpeänä jäljelle jääneen vanhan Viipurin läänin osana. Mutta mitenkäs tuo Pohjois-Karjala? Sehän on ainakin itäisiltä osiltaan Venäjälle jääneen Raja-Karjalan jatkoa, mutta liiton jäsenistökunta on vaisumpaa kuin Etelä-Karjalan. Pohjois-Karjalan omaa piiriäkään ei enää ole. Tähän on muutamakin syy. Ensinnäkin selkeästi suurempi osa siirtokarjalaisista yksinkertaisesti oli Kannakselta kuin Laatokan pohjoispuolelta. Näin ollen sikäläinen kulttuurielämä oli verevämpää ja runsaampaa, kun moni evakoista jäi Kouvolaan tai Lappeenrantaan.

Toisaalta Joensuu ja lähialueet saivat omat siirtokarjalaisasuinalueensa. Suurin syy Karjalan Liiton tarpeettomuudelle Pohjois-Karjalassa onkin hieman yllättävä. Nimittäin sikäläinen kilpaileva taho, Joensuussa vaikuttava Karjalaisen Kulttuurin Edistämissäätiö (KKES), joka perustettiin vuonna 1950. Karjalan Liitto oli heti alkuun mukana vahvalla panoksella, kun liiton kulttuurisihteeri Simo Härkönen oli uuden säätiön asiamies ensimmäiset kahdeksan vuotta. Härkönen pyöritteli kahden järjestön käytännön toimintaa näppärästi yksin, mikä jätti pysyvän ja ennakoimattoman perinnön liiton rakenteeseen. Sen ei kannattanut aktivoitua Pohjois-Karjalassa, kun työnjako oli KKES:n kanssa selkeä. Karjalan Liitto keskittyi muualle. Härkösen jätettyä säätiön tehtävät syventyäkseen kokonaan liiton töihin, työnjako pysyi.

Härkösen leppoisa ja ystävällinen tapa hoitaa suhteita kannatteli työnjakoa. Ehkä liiton silmissä Pohjois-Karjala oli myös niin itsestään selvää Karjalaa, ettei siirtokarjaisuutta kannattanut sekoittaa siihen. Näin maakuntaan ei syntynyt samanlaista liiton ohjaamaa jäsenyyden vahvaa perinnettä kuin muualla. Mutta kyllä niitä pohjoiskarjalaisia alajärjestöjäkin perustettiin ja paikallisia KKES:n toiminnassa aktiivisia pitäjäseuroja melkeinpä joka kunnassa: Polvijärvi-seura, Kitee-seura ja niin edelleen.

Karjalan Liiton olemus ja osaset ovat muuttunet vuosikymmenten aikana paljon. Onko liitto edes se sama yksikkö, mikä alkujaan? Tuskinpa, onhan koko yhteiskunta muuttunut ympärillä. Karjalan Liittoa kuitenkin eittämättä tarvitaan tänäänkin.

Kuva teoksesta Karjalan vaaroilta. Pohjoiskarjalainen lukemisto, 1963.