Käk’salmi – Laatokan vihanta kaupunki

Kirjoitin viime vuonna tässä blogissa, että luovutettuun Karjalaan jäi kolme kaupunkia – Viipuri, Sortavala ja Käkisalmi. Sortavalasta jo kirjoitin aiemmin, ja nyt on Käkisalmen vuoro. Sekin on samalla tapaa jäänyt liikaa Viipurin varjoon.

Käkisalmen historiassa on hieman Viipurin, ja hieman Sortavalan historiaa. Se sijaitsee strategisessa paikassa kuten Viipuri, mistä kertoo keskiaikainen linnoitus. Kaupunki oli ennen sotia tärkeä kasarmikaupunki. Toisaalta kaupunki oli pitkään suhteellisen pieni, ja sen kasvu alkoi vasta 1800-luvun lopulla kuten Sortavalassa. 30-luvun alussa avattu Waldhofin selluloosatehdas toi lisävauhtia paikkakunnan kukoistukselle. Entisten käkisalmilaisten muistoissa kaupunki kuulostaa ihanteelliselta. Kesän alussa kukkivat omenapuut, auringossa kimmeltävä Laatokka ja matalan rakennuskannan pittoreski katukuva kuulostavat liiankin täydellisilta ollakseen totta. Ehkä näin olikin, ehkä moinen lintukoto ei vain voinut jatkua?

Talvisota vei kaupungin kertaheitolla karuun todellisuuteen. Käkisalmen keskustan puinen rakennuskanta tuhottiin lähes täysin, eikä sitä jatkosodan aikana jälleen rakennettu samalla tapaa kuin moni muu paikkakunta. Menetykset olivat liian suuria nopealle korjaamiselle. Käkisalmen idylli särkyi hetkessä. Viimeinen muisto oli monelle jatkosodan aikaiset kesän 1943 maakuntajuhlat, jotka pidettiin suositulla linnanpihalla. Tapahtuma oli eräänlainen jäähyväistuokio, vaikka sitä ei silloin vielä tiedetty. Ehkä joku saattoi aavistaa.

Kaupungista löytyy edelleen joitain suomalaisia jäänteitä, kuten alkuperäinen puurakenteinen rautatieasema, joka säilyi ihmeen kaupalla. Armas Lindgrenin piirtämä kivikirkko sai vaurioita, mutta sitä on kunnostettu neuvostomiehityksen jälkeen. Joitain Uno Ullbergin kivirakennuksiakin on. Käkisalmen henki elää osittain Heinolassa, jonne kaupunkilaisia evakuoitiin jatkosodan lopulla. Heinolan vehreä luonto vastasi melko hyvin Käkisalmen oloja, jos unohdetaan se Laatokka. Käkisalmen kirkonkellokin pelastettiin Heinolaan, jossa sitä voi edelleen kuulla. Heinolankin osalta voidaan todeta, että tragediasta syntyy usein jotain hyvää. Heinola ei olisi tänään samalainen ilman sen evakkoja.

Nämä Karjalaan jääneet kaupungit saavat väkisinkin miettimään, mikä olisi tilanne tänään, jos niitä ei olisi menetetty Neuvostoliitolle. Olisiko pääkadun varren puutalot purettu viimeistään 60-luvulla ja tilalle rakennettu laatikkomaisia toimistoja? Kenties Laatokan pintaan heijastuisi iltaisin yhtäällä Prisman ja toisaalla Citymarketin värivalot? Kirkonkellojen sointiakaan ei ehkä osattaisi arvostaa, koska ne olisivat monelle arkista melua.

Karjalan Liiton historiaa kirjoittaessa olen löytänyt itseni useasti tällaisten Mitä jos? -kysymysten ääreltä. Voisiko näiden menetettyjen kaupunkien arvo olla siinä, että ne eivät koskaan sulautuneet suomalaisten kaupunkien yleisilmeisiin, ja niiden muisto pysähtyi marraskuuhun 1939? Tänään kaupunkien venäläistyneet kasvot ovat meille niin vieraita, että niitä on helppo kritisoida. Jatkuva muutos on kehittyvän kaupungin peruspiirre. Se olisi saapunut joka tapauksessa – myös ilman sotaa.

Kuvassa käkisalmelainen Pärssisen perhe huhtikuussa 1942 tuhoutuneen kotitalonsa edustalla. SA-Kuva.