Maaliskuun historiablogi
07.03.2022 08:00
Kun karjalankarhukoira ”tuhoutui” talvisodassa
Näin todellakin otsikoitiin kotimaisissa sanomalehdissä kesällä 1940, kun talvisodan tuhoihin oli pureuduttu kokonaisvaltaisemmin. Eläinten hyödyntäminen ja rooli sodassa on noussut esille viime vuosikymmeninä yhä enemmän. Erityisesti meille rakas suomenhevonen on korotettu uuteen maineeseen urheana sotasankarina. Ja täysin syystä. Hevoset olivat todella korvaamattomia rintamalla. Ne kulkivat haastavassa maastossa tarpeen tullen näppärämmin kuin moottoriajoneuvot. Ne olivat hiljaisia ja pystyivät palvelemaan kiitettävästi jopa eturintamalla. Jalustalle nostettu suomenhevonen on eittämättä paikkansa ansainnut.
Hevosten lisäksi koulutetut sotakoirat tekivät uskollisesti oman osuutensa, mutta heitä oli huomattavasti hevosia vähemmän. Hevosia ja koiria käytettiin eri tavoin, eivätkä koirat tietenkään toimineet samanlaisina vetojuhtina ja olleet samalla tavalla korvaamattomia. Kuten tiedämme, toinen maailmansota aiheutti laajaa elintarvikepulaa kaikkialla. Jatkosodan edetessä niin Suomen sotajoukot, Karjalaan palanneet evakot kuin kotieläimetkin kärsivät puutetta. Rintamalla palvelleet hevoset eivät mitenkään jaksaneet palvella ilman säännöllisiä kaura-annoksiaan. Karjalan Liiton postilaatikkoon alkoi ilmestyä samaan aikaan valituksia hevosten kohtaloista ja rehupulasta, jota vaikeutti hintakontrollin puute. Moni oli antanut sotaan terveen ja hyväkuntoisen hevosen, mutta sai takaisin sairaan, säikyn ja vieraan yksilön. Eläimiä myös menetettiin sodassa valtava määrä.
Mutta entä se karjalankarhukoira? Moni ehkä tietääkin, että rotu on hyvin vanha karjalaisen metsämiehen palvelualtis apuri. Sitä ryhdyttiin tietoisesti jalostamaan ja vaalimaan vasta vuonna 1936. Tällöin se sai myös nimekseen karjalankarhukoira. Sitä ennen rotu oli kehittynyt jossakin Vienan, Aunuksen ja Kannaksen seutuvilla. Pohjoisiin pystykorviin lukeutuva koira on ihanteellinen metsästyskoira, joka pysäyttää nimensä mukaisesti kiivaasti haukkumalla vaikkapa sen karhun, kunnes ihminen ehtii aseineen paikalle. Mainion koirarodun jalostamiseen oli ryhdytty juuri ennen sotaa sen uhanalaisuuden takia. Salmista ja Pitkärannasta löytyi koirankasvattajia, jotka ryhtyivät vaalimaan rotua.
Ja tämä tuoreeltaan virallistettu rotu oli pian pulassa. Se oli jopa totaalisen tuhon partaalla heti talvisodan jälkeen. Koska karjalankarhukoiraa ei juuri tavattu muualla Suomessa, kaikki sen edustajat olivat jääneet kirjaimellisesti sodan jalkoihin. Evakkorekiin harvoin mahtui koiria tai kissoja, jotka oli siten hylättävä. Ihmisistä riippuvaisia perheenjäseniä ei hennottu jättää oman onnensa nojaan, vaan ne pääasiassa lopetettiin tavalla tai toisella.
Sodan päätyttyä voitiin todeta, ettei karjalankarhukoiria käytännössä ollut missään. Kuin ihmeen kaupalla muutamista Sisä-Suomeen tuoduista ja jatkosodan aikana Itä-Karjalasta löydetyistä yksilöistä rotu lopulta elvytettiin. Tänään mustavalkoista karvakuonoa ei enää uhkaa sukupuutto. Vuonna 2020 se oli 12. yleisin koirarotumme. Näin yksi osa katoavaa karjalaista kulttuuriamme pelastui.