Toisen maailmansodan jälkeen uuden itärajan taakse jäi kolme kaupunkia, Viipuri, Käkisalmi ja Sortavala. Viipuri oli näistä vanhin ja monelle rakkain sekä kaunein. Viipuri on minullekin tarunhohtoinen keskiaikaisen linnantornin vartioima kaupunki, mutta tätäkin mystisempiä mielikuvia herättää Sortavala. Kuulin siitä lapsena paljon, kun Pohjois-Karjalassa asuvat isovanhempani muistelivat kaupunkia kaiholla. Jo pelkästään komealta kalskahtava nimi jäi herättelemään mielikuvitustani. Karjalan Liiton historiatoimikunnan jäsen Tapio Hämynen on toimittanut yhdessä Hannu Itkosen kanssa viime vuonna julkaistun kirjan Sortavala – Muutosten ja muistojen kaupunki. Odotin tätä kirjaa pitkään. Lopulta sen itselleni koronan tauottua ja historiatoimikunnan kokoonnuttua pitkästä aikaa tänä syksynä.

En ole malttanut laskea kirjaa oikein käsistäni. Kaupungin suomalaisvenäläinen historia on niin kovin kiinnostava. Vuonna 1643 Laatokan luoteisnurkkaan perustettu Sortavala on ollut ikivanha asuinpaikka, mutta kaupungin perustamisen jälkeen alkoi tarkoitushakuisempi kasvu. Suuren Pohjan sodan seurauksena kaupunki menetettiin Venäjälle, mutta se liitettiin takaisin Suomen suurruhtinaskuntaan 1800-luvun alussa. Kaupunki kehittyi tästä eteenpäin kohti modernia kaupunkia nopein askelin. Luonnetta sille ovat antaneet Laatokka ja siihen liittyvät merelliset elinkeinot. Valamon luostarin läheisyys on osaltaan lisännyt Sortavalan itäsuomalaista ja karjalaista henkeä. Kun katselen karttaa, päättelen Sortavalan olleen aikoinaan Suomen itäisin kaupunki. Jos olen tässä väärässä, korjatkaa. Todellinen kulttuurikaupunki Sortavalasta kuoriutui 1880, kun siellä avattiin opettajia valmistanut seminaari. Sen ympärille kasvoi laaja seminaarialue kymmenine rakennuksineen. Seminaareista valmistuneet opettajat levittäytyivät kansankynttilöiksi ympäri maata toistaen kansakouluissa sitä tiettyä yhtenäiskulttuurista henkeä, jonka voimalla Suomi aikoinaan sitten itsenäistyi.

Toinen merkkitapaus oli 1893 valmistunut rautatie, joka liitti kaupungin aiempaa nopeamman kulkumatkan päähän muusta Itä-Suomesta. Tästä alkoi kaupungin uusi kukoistus, jonka vasta talvisota katkaisi. Kaupungin keskustan ruutukaavaiseen pohjaan ilmestyi puutalojen rinnalle kivisiä kerrostaloja. Kuuluisat arkkitehdit Uno Ullbergista Erkki Huttuseen piirsivät aikansa huippumoderneja merkkirakennuksia, joiden vankat siluetit löytyvät kaupungista yhä. Niitä voi katsella vaikkapa Karjalansillalta käsin. Sortavala on jäänyt vanhoihin valokuviin kesäkaupunkina, jossa aalto kimmeltää ja puut viheriöivät. Osasyynä tähän ovat kesäiset laulujuhlat, jotka antoivat oman mausteensa kaupungin kuorolaulun ja kalevalaisuuden täyteiseen perintöön.

Talvisota keskeytti lupaavan kehityksen, kuten Hämynen ja Itkonen kirjassaan toteavat. Pohjoisosan puurakennuksista paloi kolmannes. Moni kivitalo koki lievempiä vaurioita, joita jatkosodan aikana korjailtiin kiitettävään kuntoon. Kaupunki luovutettiin kunnostettuine rakennuksineen rauhansopimuksen jälkeen Neuvostoliitolle virallisesti omassa seremoniassaan. En voi edes kuvitella miltä sen on täytynyt tuntua. Laatokan pohjoinen helmi jäi vuosikymmeniksi ainoastaan suomalaisten mielikuviin.

Yle Areenassa on katsottavissa kolmiosainen TV-sarja Karjalan kolmesta kaupungista. Sen jaksoa Sortavala – Laatokan portti tähdittää sortavalalaissyntyinen Lasse Pöysti, joka esittelee rakkaita lapsuuden paikkojaan. Iloisen karjalaispojan puheen nuotti hurmasi aikoinaan Suomisen Olli –elokuvien tekijät, vaikka murretta ei voinutkaan käyttää Ollin roolissa, ja siitä piti oikein harjoitella irti. En ole törmännyt Sortavala-aiheisiin lauluihin tai muisteloihin yhtä usein kuin Viipurin kohdalla. Ehkä siksi mielikuva kaupungista on hyvällä tapaa oman mielikuvituksen värittämä, etäinen ja salaperäinen – ellei lähes eteerinen. Kun koronan jälkeen itäraja joskus avautuu, minun ei tarvinne tämän enempää perustella ensimmäistä matkailukohdetta siellä.