Marraskuun historiablogi

Karjalan Liiton historiahanke on kohta pyörinyt kaksi vuotta. Vielä ensi vuonna tutkimusta tehdään, tai oikeammin minä teen sitä hankkeen palkattuna tutkijana. Kun aikoinaan luin työpaikkailmoituksen, jossa haettiin tähän projektiin tutkijaa, en miettinyt pitkään hakeako vai ei. No, tämä jäikin helpoimmaksi päätökseksi koko projektin suhteen. Seuraavassa jo mietin, minkälaista uutta näkökulmaa voisin tuoda Karjalan Liiton historiaan. Sitä ennen piti tutustua liittoa koskeviin tutkimuksiin. Karjalan kansan puolesta, Karjalan Liiton taistelun vuodet, taistelua etujen puolesta, omaisuudesta, oikeudesta, identiteetistä, karjalaisuudesta… Nopeasti havaitsin, että liitto oli taistellut taisteluja taistelemistaan, ja paljon voittanutkin niitä. Kylmä hiki nousi siitäkin, että tämä kaikki oli jo dokumentoitu todella seikkaperäisesti.

Olin vaikuttunut liiton historiasta, mutta jokin vaivasi. Helpotuksekseni löysin viimeisimmän historiateoksen, Terhi Willmanin (nykyään Pietiläinen) toimittaman 70-vuotiskirjan, jossa vihdoin esiteltiin taistelujen lisäksi kulttuuripuolta. Siinäkin tosin taisteluluvut oli kirjoittanut mies. Niin, siinäpä se. Karjalan Liiton historiaa ovat kirjoittaneet miehet. Ja millaiset miehet? Oman aikansa kasvatit, jotka olivat silminnäkijöitä, kun yli 400 000 siirtokarjalaista jätti kotinsa. He olivat todistaneet Karjalasta lähdön lisäksi sodan jälkeiset kiivaat keskustelut asuttamisesta ja korvauksista sekä nähneet niiden loppuratkaisut. Miehisyys oli Karjalan Liiton alkuvuosien hallitseva sävy myös hallituksen kokouksissa, työvaliokunnan kokouksissa, liittokokouksissa, puheenjohtajistossa, kaikkialla! Ainoastaan kannaslainen leskiemäntä Helena Virkki toi naisnäkökulmaa. Hän oli ainoa nainen vuosia, etten sanoisi vuosikymmeniä.

No, eihän niitä miehiä voi tietenkään tästä syyttää. Naiset olivat tahollaan aivan yhtä aktiivisia. He vaikuttivat tulenpalavasti Marttaliitossa tai Mannerheimin lastensuojeluliitossa. Tehtävää riitti maailmassa, jossa sukupuolten roolit olivat vakiintuneet. Yhteiskunnan perusyksikkö oli ydinperhe, eikä yksittäinen vahva mies tai vahva nainen tai mikään muukaan yksilö. Kukaan ei kyseenalaistanut ydinperheistä koostuvaa yhteiskuntaa, koska ei ollut aikaa, eikä tarvetta sellaiseen. Vasta 70-luvun alussa, kun Karjalatalo realisoitui, liiton ajamat kulttuuriasiat organisoitiin siten, että naisille osui luontevasti johtopaikkoja.

Kuinka tämän kaiken älyäminen vaikutti sitten nykyiseen historiahankkeeseen? Aivan ratkaisevasti. Löysin uuden näkökulman, kuinka kertoa liiton historiasta. Vaikka miehet johtivat liittoa, oli puolet sen kohderyhmästä naisia. Huomasin, ettei Karjalan Liiton suhdetta ihmisiin, karjalaisiin naisiin, miehiin tai lapsiin ollut liikoja pohdiskeltu. Liitto teki kovaa tulosta lainsäädäntötyössä, mutta kenelle? Niille aivan tavallisille ihmisille ja heidän elämilleen, arjelle, uniikeille tarinoille. Karjalan Liitolla oli valtava merkitys juuri heille. Miesvaltainen viime vuosisadan liiton historiatutkimus ei ollut kääntänyt perspektiiviä karjalaisesta ihmisestä liiton suuntaan oikein kertaakaan. En tiedä, onko tämä minulle naisena luontevampaa. Ehkä ennemmin 2020-luvun tutkijana se sitä on. Sukupuolella ei todellakaan enää pitäisi olla merkitystä, ja jos on, siitä ei hyvä heilu. Te hyvät lukijat sitten aikananne tuomaroitte, josko karjalaisten ihmisten suhde Karjalan Liittoon selkiytyy tutkimuksen valmistuttua. Yritän tehdä parhaani.

P.S. Ai niin, olihan Karjalan Liitossa aktiivisia naisia heti alussa. Neidit toimivat sihteereinä, toimistotyöntekijöinä ja kahvinkeittäjinä. Ja he olivat siinä aivan korvaamattomia.

Katja Tikka

Kuva: Karjalan Liiton vuosikokous 1954 Helsingissä. Kuvaaja Pekka Kyytinen, Museovirasto.