Karjalan Liiton arkistoissa törmää usein ahaa-elämyksiin. Tällaisia aiheuttavat vaikkapa menneisyyden ja historiakulun kaavat, joissa asiat toistuvat. On tietynlaisia ikiaikaisia ilmiöitä, jotka muuttavat muotoaan ajan ja paikan mukaan, mutta joiden kulkua voi arvailla menneisyyden esimerkkien avulla. Historiantutkimuksen eräs mielekkyys piilee siinä, että monessa ilmiössä on tällaista jotakin tuttua, johon voi samaistua. Kyse voi olla esimerkiksi kriisitilanteesta tai maahanmuuton ilmiöistä. Sitten kyseessä saattaa hyvinkin olla jonkun järjestön johtaminen, kuten Karjalan Liiton.

Karjalan Liiton johtajiston vastuulla on aina ollut monenlaisia tehtäviä. 40-luvun aikana liiton rakenne muovautui nykyisen kaltaiseksi, jossa hallintoa toteutettiin hallituksen ja työvaliokunnan työskentelynä. Suurin osa liiton toiminnasta tapahtui silti paikallisella tasolla. Näin on myös tänään. Viime vuosina liiton alajärjestöissä on pohdittu sitäkin, miksi kuulua Karjalan Liiton alaisuuteen. Mitä se hyödyttää? Liiton historiaa tutkivana koen pohdinnat outoina, koska mielestäni kyseessä on yksi kokonaisuus. Karjalan Liitto on sama kuin sen alajärjestöt.
Ilmiö ei ole uusi. 40-luvun lopulla liiton jäsenjärjestöistä kuului yhä äänekkäämpää kommentointia siitä, kuuluako liittoon ja maksaako sen jäsenmaksuja. Kapinahenkeä se ei ollut, vaan reilua ihmettelyä siitä, saadaanko jäsenmaksulle saatavissa riittävästi vastinetta. Tänään yhteyksiä maakuntiin on nopea ylläpitää puhelimitse ja sähköpostitse. Pandemia-aikana etäkokoukset videoyhteyksineen ovat nekin yleistyneet. Lisäksi liiton toiminnanjohtaja Pertti Hakanen aloitti jo puheenjohtajana paikallisen kiertelyn liiton alajärjestöissä. Kasvotusten tapahtuvaa kommunikointia harvemmin korvaa oikein mikään.

Tällaisen turneen edessä oli järjestösihteeri Simo Härkönen alkukesällä 1950. Savon ja Pohjois-Karjalan alueelta oli kantautunut erilaisia huhuja, joita oli lähdettävä tarkastamaan ihan itse. Suuri osa siirtokarjalaisista oli asettunut eteläiseen Suomeen, Hämeeseen, Satakuntaan ja kaupunkeihin. Itäinen Suomi tarjosi runsaasti uudisraivausta ja kylmiä tiloja, joten sikäläinen todellisuus oli jäänyt liiton johdolle hieman hämärän peittoon.

Kiertomatka oli alun perin tarkoitus toteuttaa laajamittaisemmin nuorisoedustajien kanssa, mutta lopulta yli kahden viikon kestoiselle matkalle lähtivät järjestösihteeri Härkönen ja hänen vaimonsa. Sanomalehdet raportoivat jälkeenpäin kierroksen antia. Siitä välittyy lämmin ja sovinnollinen tunnelma. Härköset otettiin vastaan jokaisella paikkakunnalla juhlallisesti. Järjestettiin joko juhlat tai vähintään jäsenillat, joissa järjestösihteeri oli kunniavieraana. Tuusniemi, Riistavesi ja Juankoski hoituivat ensimmäisinä. Ilmapiiri oli tuttavallinen. Koko matkan kohokohta oli Nurmes, jossa vastaanotto oli sydämellinen kukituksineen kaikkineen. Karumpaa todellisuutta kohdattiin Lieksassa, jossa jäsenistö esitti tiukkoja kysymyksiä. Lieksan Jamalissa nähtiin vieläpä aito ja erittäin ankea kylmätila. Korvenraivaajan karun arjen todistaminen teki vahvan vaikutuksen Härköseen.

Vierailu Valamon uudessa luostarissa Heinävedellä oli matkan viimeinen kohde. Sieltä suunnattiin Heinäveden kirkonkylälle neuvontakokoukseen, jollaisia Härkönen varatuomarina piti jokaisessa kohteessa. Palattuaan Helsinkiin Härkösellä oli kerrottavaa. Karjalan Liiton alainen paikallinen järjestötyö oli vahvoissa kantimissa ja sitkeissä käsissä. Luonnonolojen karuus ei ollut lannistanut uudisraivaajiakaan, vaan jokainen huominen päivä nousi valoisana. 10-vuotiaan liiton taival jatkui vireänä uudelle vuosikymmenelle ja johtajisto tiesi aiempaa tarkemmin, kuinka palvella paremmin pienimmänkin mökinmummon tarpeita.

Kuva: Laajalti pidetty järjestösihteeri Simo Härkönen puhumassa Euran karjalaisten kesäjuhlilla vuonna 1950.