Heinäkuun historiablogi

Professori Artturi Ilmari Virtanen (1895–1973) sai Nobelin tiedepalkinnon vuonna 1945. Kymmenen vuoden kuluttua hän täytti 60 vuotta. Merkkipäivän johdosta Karjalan Liitto lähetti tiedemiehelle onnittelusähkeen, johon otettu Nobel-voittaja lähetti vastineeksi kiitoskirjeen: ”Kiitokseni ystävällisestä onnittelusta. Toteutukoon pian suuri toiveemme Suomen lipun jälleen liehumisesta Viipurissa.”

Yltiöllisen isänmaallinen Virtanen oli ilahtunut huomaavaisuudesta, kuten liittokin vastaavasti kauniista kiitoksesta. Virtasen vastaus on tallennettu Karjalan Liiton arkistoon hallituksen pöytäkirjojen liitteeksi. Törmäsin siihen vahingossa, kun etsiskelin pöytäkirjoista jotakin aivan muuta. Pysähdyin tarkastelemaan paperia hieman tarkemmin, kun huomioni kiinnittyi siinä olevaan persoonalliseen allekirjoitukseen. Se muistuttu aivan Ruotsia 1600-luvulla hallinneen Kustaa II Aadolfin allekirjoitusta. Kyllä, luitte aivan oikein. Nopealla rytmillä ylös alas kulkeva kynänjälki vaikuttaa ensi silmäyksellä enemmänkin joltakin tasaiselta kuvioinnilta, kuin allekirjoitukselta.

Mutta hetkinen. Miksi ihmeessä Karjalan Liitto onnitteli A. I. Virtasta? Suomellahan on vain yksi karjalaistaustainen Nobel-palkinnon saaja, nimittäin presidentti Martti Ahtisaari. Ei kai nobelisti kuitenkaan karjalainen ollut? No, kyllä oli ja ei ollut. Hän oli syntynyt Helsingissä, mutta Virtasen perhe muutti pian pojan syntymän jälkeen Viipuriin. Viipurissa Virtanen eli varhaiset vuotensa, aloitti koulutaipaleensa ja valmistui Lyseosta. Tämän jälkeen lahjakas nuorukainen muutti Helsinkiin aloittaakseen opinnot Helsingin yliopistossa. Hän liittyi siellä oitis Viipurilaiseen osakuntaan.

Virtasen on sanottu olevan persoonana hiljainen, joka ei pitänyt meteliä saavutuksistaan noin muutenkaan. Teot ja tutkimukset todellakin puhuivat puolestaan, eikä hänellä ollut tarvetta erityisemmin esitellä persoonaansa, kun muitakin ansioita oli. Ei hänellä ollut ehkä syytä tuoda esiin karjalaista taustaansakaan. Isänmaallisuuttaan Virtanen sen sijaan ei voinut peitellä. Se oli niin voimakasta, että hän ajautui istuvien presidenttien Paasikiven ja Kekkosen kanssa epäsopuun. Virtasta kaiveli erityisesti rakkaan Viipurin menettäminen Neuvostoliitolle.

Näkyvä vastustus Suomen ulkopoliittiseen linjaan alkoi jo vuoden 1945 Pariisin rauhansopimuksen allekirjoittamisesta. Virtanen ei voinut ymmärtää, miksi Suomi luovutti noin vain helposti Viipurin pois. Kekkosen kanssa Virtanen kävin sanasotaa julkisesti Suomen ulkopoliittisista ratkaisuista. Tästä johtuen hänen henkilökuvansa tiedepolitiikassa oli värittynyt. Puoluepolitiikkaan Virtanen ei kuitenkaan lähtenyt, vaikka häntä siihen kosiskeltiin.

No, mutta oliko A. I. Virtanen sitten toinen karjalainen Nobel-palkittumme? Tätä emme pääse enää kysymään häneltä itseltään, mutta kyllä hän taisi henkisesti olla vahvasti karjalainen, mutta ennen kaikkea suomalainen. Virtanen löysi puolisokseen Lilja Moision Viipurilaisesta osakunnasta ja kodissa vallitsi ainakin jonkin asteinen karjalainen henki.

Kaikesta päätellen hän ilahtui Karjalan Liiton onnitteluista, joten omikaamme hänet liiton suojiin vähintäänkin viipurilaisena Nobel-voittajana.