Eemil Luukka (1892–1970)

Olen tutkinut Karjalan Liiton historiaa nyt reilun vuoden ajan. Minulta kysytään usein, millaiset asiat tai tapahtumat ovat sykähdyttäneet eniten tai minkälaisia yllätyksiä olen kohdannut. No, aivan varmasti hyvinkin monenlaisia. Irrallisten tapahtumien pohtimisen sijaan historioitsijat yrittävät yleensä hahmottaa ja rakentaa erilaisista palasista laajempaa kokonaisuutta.

Karjalan Liiton toiminnassa etualalle historiankin lehdillä nousevat toimijat eli ihmiset. Kuka Liittoa on johtanut, millainen hallituskokoonpano on ollut tai kuinka yhteistyö on sujunut. Usein on sattumien summa millaiset henkilöt ovat hakeutuneet aktiiveiksi, ja ovatko he sitten ryhmänä tehokkaita. Liiton historiassa on ollut täpäriäkin tilanteita, kun henkilökemiat eivät ole toimineet, tai toisaalta, ovat toimineet todella hyvin. Ei ole mielekästä asettaa merkittävämpiä henkilöitä tärkeysjärjestykseen, koska se olisi epäreilua. Eiväthän esimerkiksi puheenjohtajat ole itse voineet vaikuttaa ulko- tai sisäpoliittisiin käänteisiin, joiden puitteissa he ovat yrittäneet tehdä parhaimpansa.

Kuitenkin, jos olisi listattava vaikkapa kärkiviisikko, niin ilman muuta siihen lukeutuisi puheenjohtaja Eemil Luukka. Siinäpä vasta oli oiva mies, joka tuli toimeen käytännössä kaikkien kanssa. Eikä vähiten presidentti Kekkosen, joka oli hänen(kin) hyvä ystävä. Luukka oli leppoisa muolaalainen mies ilman ylimääräisiä kiemuroita. Hän oli tavallisen kansan keskuudesta noussut, korkeakouluttamaton maanviljelijä, jonka erityistaitoihin lukeutui rennon asiallinen johtajuus. Kansanedustajana ja ministerinä hän ajoi siirtokarjalaisten asioita sujuvasti.

Kansanedustaja Luukka valittiin puheenjohtajaksi vuonna 1946. Valinta ei ollut yksimielinen tai oikeastaan häntä ei edes ensin valittu. Nimittäin vuosikokouksen äänestyksessä voittikin yllättäen musta hevonen, Liiton ensimmäinen toiminnanjohtaja, Kanneljärven opiston rehtori ja kansanedustaja Erkki Paavolainen (1890–1960), joka ei ollut kokouksessa itse edes paikalla. Täysin yllättävä vaalitulos sekoitti koko Karjalan Liiton. Puheenjohtaja Juho Hietasen seuraajaksi oli kaavailtu kansanedustaja Luukkaa, ja valinnan piti olla selvä. Kenelläkään johtajistosta ei ollut mitään hampaankolossa Paavolaista vastaankaan, mutta pesti oli jo pedattu Luukalle. Paavolaista pyydettiin eroamaan, mutta hän kieltäytyi. Lopulta kun koko Liiton henkilökunta uhkasi irtisanoutua, Paavolainen luopui pestistään ennen kuin johti yhtäkään kokousta.

Kummaa kyllä, dramatiikasta huolimatta, Paavolainen ei katkeroitunut, vaan jatkoi Liitossa aktiivisesti mukana. Luukka lienee ollut niin leppoisa mies, ettei hänelle edes haluttu kääntää selkää. Luukka toimi puheenjohtajana lopulta 21 vuotta aina pitkälle 60-lukua. Karjalan Liitto henkilöityi pitkälle häneen, mutta Luukka antoi myös tilaa muille sosiaalisena ja sovittelevana ihmisenä. Aikalaiset muistavat hänet ystävällisenä ja taitavana neuvottelijana ilman oman eduntavoittelua.

Eemil Luukan aikana sorvattiin maanhankinta- ja korvauslait Liiton kovalla panostuksella ja lakimiestyöllä. Näiden poliittisten kädenvääntöjen lisäksi 1950-luvulla heräsi yhä voimakkaampia haaveita menetetyn Karjalan takaisin saamiseksi. Aihe oli kuuma vielä 1960-luvullakin, jolloin Luukan hyvät välit presidentti Kekkoseen ylläpitivät Liiton suhteita valtionjohtoon.

Kaikki muistikuvat Luukasta eivät ole ruusuisia. Luukkaa syytettiin aikoinaan epäoikeuden mukaisesta toiminnasta siirtokarjalaisten sijoituksessa, kun kannaksenkarjalaiset evakot saivat kaikkein parhaimmat maat. Laatokan karjalaisväestölle taas tarjottiin kehnompia asuinalueita. Toisaalta, hänen pahimmaksi kilpailijakseen on nimetty yllättäen Johannes Virolainen (1914–2000), joka ei toiminut Karjalan Liiton suorassa palveluksessa tai missään luottamustehtävässä Luukan aikana, vaikka muistikuva on tänään monella toinen. Virolainen valittiin vasta vuonna 1985 Liiton puheenjohtajaksi ja ensimmäiseen Karjalan Liiton luottamustehtäväänsä. Luukan kuolemasta oli tuolloin kulunut jo turvalliset 15 vuotta.

Ei ole yhdentekevää kuka tai keitä tällaisissa valtakunnallisissa järjestöissä toimii. Eemil Luukasta on jäänyt elämään positiivinen mielikuva, vaikka hänkin joutui kiperiin tilanteisiin. Täyttä totuutta vanhoista kärhämistä emme voi tietää, eikä se ole Karjalan Liiton isossa kokonaisuudessa aina tarpeenkaan. Persoonallisia piirteitä uhkuviin henkilöhahmoihin on helppo eläytyä, ja siksi ne jäävät elämään. Eemil Luukan elämästä on kulunut 50 vuotta, mikä on jo kahden sukupolven mitta. Historiahankkeiden yhtenä tehtävänä on ylläpitää edesmenneiden merkkihahmojen muistoa.

Eemil Luukasta voit lukea lisää hänen sukulaisensa Pertti Toukkarin ylläpitämältä sivustolta: https://www.kimalankartano.com/eemil-luukka-

Kuvassa Eemil Luukka 75-vuotispäivänään. Kuva Pekka Kyytinen/Museovirasto

Katja Tikka
Karjalan Liiton historiankirjoittaja