Olipa kerran... suvun muistot talteen
Onko sinulla vielä kirjaamatta muistoja suvun vaiheista tai vanhoista jäsenistä? Tai onko hallussasi julkaisematonta tietoa sodan ajalta tai evakkomatkalta? Löytyykö kätköistäsi vanhoja valokuvia?
Kirjoita muistelut ylös, skannaa kuvat ja lähetä ne jollekin sukuseuran hallituksen jäsenistä. Muistot arkistoidaan ja niitä voidaan harkinnan mukaan ja muistelijan luvalla julkaista tällä sivulla tai sukuseuran tulevissa julkaisuissa. Jos liityt Pärssisen Sukuseuran Facebook-ryhmään, voit julkaista kuvia ja muistoja myös siellä!
Suvun muistoja – menneitä aikoja, vanhoja kuvia
Vpl. Pyhäjärvellä 1950-luvulla
Arvo Pärssisen kertomus seikkailuistaan neuvostojen maassa on julkaistu Vpl. Pyhäjärvi-lehdessä 7/1957. Myös Alakylän ja Kahvenitsan koulupiirien kyläkirjassa (2006) ilmestyneesen tekstiin voi tutustua täällä.
Riissuolta vähä etteenpäin
– evakkopeheen pojan muisteluita. Sakari Pärssisen Älämäkerta.
Syntymä
1.4.1949
Riissuollahan Sakari muailmaan putkahti ja melkoisella mylläkällä. Äitinsä ensimmäisenä, hänen asiaa sen enempää tuntematta, ja mummo taisi olla aamuaskareilla navetassa, eikä Aune-täti niitä hommia nuorna tyttönä sen paremmin tuntenut. Erkki-isästä ei kukkaan ole kertonut mitään, oliko edes kotosalla tai luultavasti oli Jokka-hevosen kanssa pitäjältä kätilön haussa. Muttako mulla oli kiire nähhä, mitä sen tiukan paikan takana on. Eli Iines-äiti pidätteli ja huusi apua, Aune kokemattomana lähes pelkäsi äitini hätää ja huutoa eikä muita ihan heti ollut paikalla. Luulisin, että Aune sai mummon työvaatteissaan haettua navetalta melko kiireellä napanuoraani katkaisemaan. Karjakeittiön padassa yleensä aina oli päivisin myös lämmintä vettä alkupesuihin. Taisinpa olla lähes ”normaaliaikainen” kuitenkin.
Oli Aprillipäivä, mutta aprilliajatus oli hommasta kaukana, eikä taloon ollut silloin muuta kuin hevosella ajettava metsätie suoraan Penttilän aukeen ja metsän läpi, sekin kärrytie kuoppainen, loskainen ja upottavakin sinä päivänä. Niin kuoppainen tie oli, että isän äidille sillä viikolla puutarhalta ostamat kukat putosivat hänen huomaamattaan kukkapuketista tien varteen, kun toinen käsi tarvittiin hevosen ohjastamiseen, ja isä ojensi äidille tietämättään sitten vaan sen paparitötterön. Jottain juttua siitä sitten kehittyi, vaikka kukat polunposkesta löytyivätkin, ettei isä eläissään monia kukkasia sen jälkeen äitille ostanut. Mitä lie tuntenut.
Mummon kanssa
Lähin naapuritalo oli isän serkkujen ja Emma-tätin koti. Harvoin silloin ulko-ovia lukossa pidettiin. Luuta oven takana ajoi saman asian, ja niin naapuri oli minulle melkein sama kuin koti. Isäkin oli siellä lähes kuin kotona. Karjalassa olivat asuneetkin ihan samaa taloa, samaa suurperhettä ollen. Iso osa sukulaisistakin oli yhteisiä, jotka kyläilivät aina molemmissa taloissa kun tulivat matkojen takaa. Mummo oli melko suosittu pitokokki ja aina silloin tällöin sukuloi muissakin merkeissä ainakin veljillään sekä Emma-siskolla. Olin aina vapaaehtoinen hänen mukaansa ja joskus pääsin jopa junakyytiin hänen kanssaan. Muistan, miten hyvää maitoon kastettu ruutunäkkileipä oli Matti-veljensä luona Lauritsalassa. Alpi-enolla Tursassa käytiin jopa päiväseltään heinätöissä apuna ja siellä sain isän karhunputkesta tekemän vesiruiskun leikkikaluksi.
Korkeakoskella oli Pärssisten ja monen muunkin lapinlahtelaisen tukikohta ja siellä kävimme monet kerrat. Hieman hävettäväkin reissu tuli jo isompana Pekan kanssa Aukusti-enolle Ruovedelle, Korkeakosken jatkoksi. Matka oli liian jännittävä ja ne pari yötä olivat sängyssä niin ”hikisiä”. Tunsin vastuuta meistä molemmista, emmekä heti löytäneet edes perille. En muistanut tietä tarpeeksi ja vähän jo pelottikin missä olemme, mihin menemme, kun jäimme linja-autosta pois väärässä paikassa. Korkeakoskella oli mukavaa, kun oli saman ikäisiä kavereita ja kaksi ruokkivaa taloa vierekkäin. Isän sedät. Uimarantakin oli lähellä.
Sitä iha alkua
Ensimmäisiä muistojani on nukkumiseni tai nukkumaan meneminen ”suuressa kammarissa” siihen lutikoiden valtaamaan sohvaan äidin kanssa. Sohvan taakse jäi joku kolo seinän väliin, mihin jotenkin mahduin ja halusin siinä piilotella kun ”nöpötti”. Lutikat äiti sai häädettyä täystuholla (raaka DDT) pois.
Yhtään en muista miten suurperheenä taloa asuimme: Mummo, Aune, Matti-pappa, äiti, isä ja minä. Luultavasti isä rakensi vinttiin makuuhuoneen Papan kanssa heti kun kerkesi, ja Mummo ja Aune asuivat yhdessä huonettaan, ja sitten kun Matti-pappa muutti Riissuolle hän sairasti ja asui ”isoakammaria” yksin. Veikkaisin että Matti kuoli eturauhassyöpään pian, koska verta pissasi.
Hämärästi muistan ne määkivät lampaat, jotka kärrisarraimen kohdalla silloin tarhassaan heinäruokaa ruskean kiven päällä määkivät heti kun joku pihalle ilmaantui. Paremminkin olen kuullut miten isä määkimiseen kyllästyi ja ilmoitti lampaille, että pataan joutuvat, kun eivät hetkeäkään osaa olla määkimättä. Oiskohan ollut kaksi tai kolme lammasta. Ehkä oli jopa sama kivi millä istuin ja ihmettelin, kun Aune teki minulle ihan oikean soittimen, pajupillin. Sehän ensimmäinen pian kuivui ja piti opetella itse tekemään uusi, parempi monisointinen. Monta koloa, lähes huilu.
Joku muisto on siitäkin, kun Ruusumaan Reino oli karjakeittiötä muuraamassa isän kanssa ja minä tietty tiellä, joka paikassa tai ainakin vaarassa, muurarin telineiden ja tiilien alla juoksentelemassa. Jotain erimielisyyttä mulla oli heitin kanssaan. Mutta hyvin mahduin telineiden alla piilottelemaan ja pystyssä kävelemään. Vaatteet kalkkipruukissa ja vaarallista sammuttamatontakin kalkkia silloin osaksi käytettiin.
Muistan melko hyvin senkin, miten isä saunan takana teki peltoa ja kaivoi sillä teroitettavaksi raudoitetulla puisella ojalapiolla ojaa, ihan siinä suurien kivien kohdalla. Menin tietysti ”auttamaan” eli hänen tielleen siinä hommassa. Isä sitten antoi minulle luotettavan neuvon, että minun lapioni on vielä lusikkalaatikossa. Ymmärsin -- ja lähdin hakemaan sitä lapiotani ja löysinkin sellaisen pitkäpiikkisen tumman peltihaarukan, millä menin isälle apuun, ojuriksi. Taisi muilla hauskaa olla, kun kohta kahvikutsua noudatettiin.
No, hommat oli päivisin rankkoja ja yöllä nukuin useimmiten liian syvästi. Aamulla peti oli puberteettiin asti monesti ”hiestä” märkä. Ei se minua kovinkaan paljon haitannut, mutta teetti äidille pyykkiä kuitenkin. Enemmän minua haittasi tai ihmetytti jo pienenä öiset sarjauneni. Usein näin jotain susien tapaisia eläimiä tulevan kärrisarraimen lattian alta tai liekkejä. Ne unet ahdisti-vat ja niitä pelkäsin. Mutta ”parempina öinä” sitten liitelin ja kurvailin yläilmoissa rikkalapiolla ja katselin fakiirina ylhäältä, miten maa mataa tai mitä muut touhuaa. Savu vaan pölläytteli rikkalapion kädensijasta, kun Riissuon päällä liitelin. Pellakin oli joskus kanssani karvat heiluen, nelin jaloin takanani, pystyssä seisomassa. Niinä aamuina oli mukava herätä. Sarjaunet olivat monia vuosia samankaltaisia, mutta en nähnyt niitä läheskään joka yö.
Joskus ihan pienenä ollessani äiti ja mummo olivat karjakeittiössä pyykillä, ja ymmärtämättömänä sisällä yksinäni löysin tulitikut. Sytytin kaapin edessä lattialla paperin palamaan ja paha tulipalo oli hyvin lähellä. Ja jossain lehdessä oli pieni kuva itämaisesta fakiirista matollaan lentelemässä. Ehkä näistä malleista riitti uniini aihetta vuosiksi.
Kerran pyykkärit olivat taas hommissa ja maitokuski oli tuonut sinä päivänä voita, ja se paketti oli sillä isäntekoisella tiskipöydällä. Olin yksinäni kiivennyt pöydälle ja syönyt lusikalla voita niin, että hetken kuluttua olin pahoinvoipa ihan kunnolla. Milloinkaan sen jälkeen, ei edes voileivän päällä, ole paksu voi tuntunut minulle hyvältä. Ällöttää jäykkä rasva suussa.
Nyt jälkeenpäin erikoiseksi ”miituu”-muistoksi on tullut ehkä jo vuotta edellistä vanhempana, kun naapurin heinäväen nuorimman kanssa jouduin ”hyväksi käytetyksi”. Saniaisten alla meillä oli tuon tytön kanssa oma lukaali ja minä tykkäsin niin mahottomasti ”tuntemattoman tytön taidoista”. Kesävaatteet olivat melko vähäiset kummallakin, ja muuta tyttöä en ollut ennen sillä lailla nähnytkään, kun ikäisiäni harvoin edes tapasin. Kuitenkin ”vaaratonta hommaa” eikä valitettavasti toistunut muina vuosina, vaikka heinätöitä oli mielestäni ihan liikaakin, koko lapsuuden ajan. Tuo tunne oli lähes yhtä valloittava kuin Pappiselta kissanpennun meille tuonti paidan sisällä. Kosketus oli hurmaavan mukavan lahiaa. -- Samassa naapurissa, heinätöissä 3,5 mk päivä, aloitin työsarkani eikä tuota tyttöä näkynyt toista kertaa.
Kurja joulu
Pienenä joulukin tuntui paremmalta kuin nykyisin. Koko pimeän syksyn aikuiset muistuttivat kilttinä olosta ja martoilla ja muillakin oli pikkujouluja, joissa tällä koirasmartalla oli ohjelmaa. Ei liene kumma, että pienet lapset odottivat sitä kovasti, varsinkin aattoa. Sika teurastettiin jo vähän ennen joulua, ja ukot järjestivät omia joulujuomiaan kotiin ja tekivät lahjojaan jossain, naiset penkoivat muutaman päivän pölyisiä kaappeja ja hommasivat ruokatarpeita, joista sitten aina perinteiset ruuat yhdessä tehtiin.
Erikoisesti pidin sianpääsyltyn teosta mummon kanssa. Siinä oli jotain taikaa, miten syltty kiinteytyi ilman mitään lisäainetta. Mutta sorkkia siihen piti ainakin hieman sekoittaa. Äidillä ja mummolla oli kuitenkin erilaiset kokemukset joulutavoista. Karjalaisilla aatto oli oikein ruokien ja muunkin joulun tärkein valmistelupäivä ja olivat tottuneet isompaan joulumässäilyyn vasta joulupäivänä, mutta punkalaitumelaiset aloittivat sen jo heti aattona. Äidin ensimmäinen joulu yhteisessä kodissa oli ollut ihan kurja kokemus, kun ei kunnolla edes syöty kuin vasta joulupäivänä. Pelkkää kakkaraa kasteltiin sulaan sian rasvaan, mikä närästi ja pieretti. Seuraavana jouluna hän laittoi anopin järjestykseen ja normaali, myöhemmin jatkunut joulumässäily alkoi meilläkin.
Kylän ukot eivät noina päivinä paljon töitä tehneet, mutta tapoihin kuului kuusesta ja eläimistä huolehtiminen sekä maitokuskistakin. Paavolta piti saada pää sekaisin, joku päivä joulun alla. Ei Paavolla mitään sitä vastaan ollutkaan. Saivat ukot itsekin siinä sivussa.
Pienenä ollessani joulut olivat aina lumisia ja talvisia. Siksi kai aina niitä suksia toivottiin lahjaksi. Muistan kun ihan pienenä Pekka sai sinisen pienen puuauton lahjaksi, ja se karehdutti minua kovasti. En muista oliko se sama joulu, kun pukille tuli meiltä pulmallinen äkkilähtö pois. Minulta pääsi itku, kun pukki ei ottanut mukaansa lahjatehtaalle. Tungin tosissani pukin säkkiin ja mukaansa. Pukin käynnin jälkeen kummisetäni Arvo yleensä tuli meille katsomaan, mitä se ukonköriläs oli meille jättänyt ja sai samalla miesten joulujuomaa sekä torttukahvit. Kerran harmitti koko talven, kun sain pukilta ensimmäiset sälesukset ja jo tapaninpäivänä laskin niillä Koirankalliolla puuta päin ja toinen katkesi. Oli kyllä itkunpaikka se peltipaikka suksessa, minkä isä siihen laittoi. Pakko sillä paikatulla suksella oli hiihtokilpailuissakin käydä, jossain automatkan päässäkin seurojen välisissä kisoissa. Siten menestys ei ihan parasta ollut.
Paha vahinko olivat myös sarkaiset, lämpöiset talviumpihaalarit, mitkä mummo mulle ompeli kun olin noin neljävuotias. Niissä oli pitkä vetoketju avaamiseksi, helpottamaan pukemista. Mutta niitä ei hihojen takia saanut sitten millään pikaisesti pois päältään ja se isompi vahinko piti kuitenkin pittää sisällään hommissa, tietty, ihan loppuun asti. Niin eihän sitä aikaa sitten jäänyt enää haalarien riisumiseen aikaa ja monta kertaa isovahinko oli sitten ihan mahotonta välttää. Harmitti kun siitä vielä keljuiltiinkin mulle ja olihan siitä yleensä äidille taas lisää pyykkiä. Onneksi tuli kesä ja haalarit jouti tallin naulakkoon. Keljua oli myös, paskat housussa hiihtää kotiin jostain Patakalliolta tai Pourun suunnasta yli aukean, pitkän pellon. Muistan, muistan hyvin.
Reissussa vois rähjääntyäkin
Olin ehkä 3 v tutustunut naapurin Reinoon ja aloin lupaa kysymättä karkailla äidiltä ja mummolta Pappiselle kauas metsän taa. Isä oli usein kotoa poissa jossain tienestissä yökunnissa ja äidiltä sitä torua ja koivuniemen herraa piti maistaa monesti liian pitkästä poissaolosta, mutta yhden kerran muistan oikein hyvin, miten selvisin pahasta torusta ja jo kuusenoksastakin äidin kädessä. Isän serkku Ahti sattui saaman päivätyön Pappisella valmiiksi ja lähti kotiin päin, saaden meidät kiinni jo alkumatkasta sen kulpan luona. Äiti oli taas kerran töidensä lisäksi joutunut etsimään minua ensin kotoa ja arvannut missä olen ja sitten kävellen Pappiselta. Äiti sattui olemaan erityisen kiukkuinen sillä kertaa, mutta ei kehdannut Ahdin nähden ”sivellä” oikein kunnolla. Tiesihän äitikin, etten yksin vaeltanut. Pella-koira yleensä oli minun seuranani, ellei isä tarvinnut sen apua metsästykseen.
Pella
Pella oli pystykorvamainen narttu, jolle melko monta kertaa ”kävi vahinko”, josta isä ei mitenkään pitänyt. Monet kerrat Ruottusen mustahko uroskoira pääsi Pellalle ”vahingon pukkaamaan”. Lopulta isä sai uroksen kerran kiinni ja lähetti kiristävä kapula hännässä kotiinsa. Ei urosta näkynyt sen jälkeen pitkään aikaan, ja Ruottusen Aarnekin vain nauroi ja arvasi missä koiransa oli ollut. Siihen aikaan ei niin tarkasti koiria kiinni pidetty edes kiinnipitoaikaankaan, ja narttua varsinkaan ei koskaan tarvinnut, kun pysyi kotona oikein hyvin, ellei joku oikein vetänyt kotoa pois.
Nyt aikuisena olen varma, että olen lähes henkeni Pellalle velkaa. Ellei se olisi yleensä edelläni kulkenut olisin mansikoita etsiessä varmasti saanut kyynpiston. Niitäkin alueella tavattiin melko usein, ja paljasjaloin pikkuhousuissa mansikoita ojien pientareilta kesällä etsittiin. Mutta Pella kulki edelläni ja söi mansikankin jos kerkisi.
Oravajahdissa Pella oli ihan expertti ja isä niitä saikin ammuttua. Silloin vielä sai oravannahasta jopa rahaa. Ja minä olin ylpeydestä haljeta, kun sain joskus isän Alpi-enolta lainaamaa pienoiskivääriä oravajahdissa olalla kantaa, perä melkein maata viistäen.
Paha vahinko
50-luvulla täällä metsissä oli monenlaista riistaa, jopa metsoja, ja isä oli innokas metsästäjä. Se ykspiippuinen haulikko, jota isä joutui koko elämänsä ”äidille maksamaan”, lisäsi perheemme ruokapöydässä liharuokaa huomattavasti, syksyisin teeriä ja metsoa ja talvella jäniksiä.
Yhtenä syksynä isä kävi aamuyöstä polkupyörällä Tursassa asti, Alpi-enon vihjeestä metsojahdissa. Kerran oli neljä metsoa ja hauki, kun tuli aamupäivällä takaisin. ”Tiukanpaikan tullen” äiti muistutti isälle usein, millä rahalla haulikko ostettiin. Mielestään hänen yksin olisi pitänyt päättää lapsilisistä, varsinkin siitä ensimmäisestä. ”Senkin veit!”
Luulisin että isälle kävi ”Onninpellon” maakaupassa vahinko, ja äidin nimi jäi kauppakirjasta pois, kun ei ollut kaupantekopaikalla mukana, niin lainhuutoon tuli sitten yksin isä maan omistajaksi, vaikka äidin perintörahalla maakauppa paremminkin tehtiin. Se kalvoi äitiä kovin, vaikka ei se milloinkaan mitään muuten perheelle tullut merkitsemään.
Kylän askareita
Perheen aikakausi oli sellaista liiankin työntäyteistä, jokapäiväistä evakkotilan kehittämistä niin kuin lähes koko yhteiskunnalla noina aikoina. Viimeisestä sodasta ei ollut vielä kaikkia sotakorvauksia maksettu, vaikkakin evakot saivat erikoisehdoilla maata ostaa ja tiloja rakentaa. Lähes kaikki oli itse ilman rahaa tehtävä ja rakennettava, tiilistä alkaen. Kylämme talot olivat Pourua ja Katavistoa lukuun ottamatta kaikki ns. evakkotiloja. Naapuriapuun ja yhteishenkeen sai aina luottaa meijän kylällä tuona aikana.
Se yhteinen kuuden talon puimakone vasta yhteishenkeä ja monta hauskaakin antoi. Se kierteli syksyisin tilalta seuraavalle ja talkootyöporukkaa sen mukana. Sillä tehtiin pitkiä pölyisiä ja raskaita työpäiviä, monen talon ihmisiä mukana ollen. Työtalo tarjosi lähes aina keittoruuan. Puimatyöt olivat Pellalle ja pienille mieleen hiirijahteineen, mutta kun alkoi kelvata pölyiseen ruumenvahtiin, kaikki mukavuus katosi. Eikä olkien ahtaaseen, korkeaan riittaan kuljetuskaan mukavaa ollut, ohranpöly kirveli hikisessä ihossa.
Väki oli melkein saman ikäistäkin, lapsia vain meillä ja nuoria Pappisella. Hyvin tiedettiin naapurien työt ja ajatuksetkin. Mummot kävivät joka toinen torstai Lapinlahden Marttojen ompeluseurassa, joka kiersi joskus meillekin. Sain olla usein mummoni kanssa siinä piirissä, taisin olla ns. koirasmartta. Oli joku pätevä syy elleivät he sinne menneet. Myös kirkossa sunnuntaisin mummo kävi melko usein. Virsiä hän lauloi tai hyräili kotonakin, töitään tehdessä, harvoin muita lauluja. Mummon takia isäkin taisi käydä kirkkokuorossa laulamassa Kinnarin Aimon kanssa, kunnes isä ei kerinnyt ja Aimo siirtyi mieskuoroon. Oli heillä eroonsa toinenkin syy, iäkkään Emmin värisevä ääni, mikä heidän mielestään ei ollut kuorokelpoinen.
Lauantait oli pyhitetty kakkaroiden paistoon ja siivoamiseen ja tietenkin illalla saunomiseen. Saunottiin ja löylyteltiin niin että oikein väsytti pois tullessa pihan yli. Pikkuväki yleensä pakkasellakin ilman rihman kiertämää, paitsi ihan vauvana joku isompi kantoi.
Siihen aikaan kaikkien kyläläisten posti kannettiin Pourun kaupan seinässä olevaan isoon laatikkoon, josta sen kyläläiset vuoroviikoin kantoivat Emma-tätin lähellä olevaan lähilaatikkoon ja vuorolainen suoraan omansa kotiin. No tietenkin aina joskus joku unohti vuoronsa alun, ja postia ei sitten tullut ennenkuin joskus illalla. Vuorolaista se tietysti harmitti.
Kinnarin Sirkka oli erittäin iloinen, hersyvänhuumorinen tummaverikko, kesti ”miestenkin huumoria” melko hyvin ja antoi sanan hersyä. Taisi joskus puhuessaan oikeasti kirotakin. Hän lähti maalaisena ja kokkina meriä seilaamaan yleensä Hullin ja Helsingin välillä. Sirkka oli Pekka-veljen kummitäti ja sai kuin saikin jo pienenä Pekalle iskostumaan kokin hommat päähän, että ovat erityisen mukavia. Pekka taisi tietää tulevansa kokiksi ennen kuin kaikkea osasi edes puhua. Joskus mummo oli Turussa sairaalassa tutkittavana ihonsa takia ja Sirkka Turusta sattui tulemaan kanssani samaan aikaan mummoa tevehtimään.
”Mie sitt oikei kovast tykkään kaikesta naisii lihottavasta, niiko suklaasta ja vähä konjakistakkii ja miehistäkkii. ” Oli jo melko rehevä, paljon kultaisia koruja ja rehevä ääneltäänkin. Iloinen ihminen oli silloinkin ja paljon maailmaa kokenutkin. Vanhapiika kuitenkin.
Äiti teki karjataloushommia enemmän, ja mummo kokkaili enemmän keittiössä. Mummo kuitenkin kävi aina aamulypsyllä ja antoi muun perheen vielä nukkua. Äidin kanssa täytyi syksyisin käydä vähintään ”turvamiehenä” marjastamassa. Tylsää hommaa pienelle pojalle, kun joskus niitä marjoja piti kävellen ympäri metsää vielä etsiäkin. Ei niitä joka vuosi samoissa paikoissa ollut. Puutarhassa kasvoi monenlaisia hyötykasveja, vaikka siitä pienestäkin mansikkasadosta hyvinä vuosina osa vietiin kauppaan ja myytiin. Kouluun mennessä minun piti puolukoita keräämällä tienata itselleni sadetakkiin rahat. Onnistuin siinä.
Kiirettä oli
Isompana ymmärsin, ettei äiti voinut keritä minua paljon paapomaan eikä vahtimaan. No seuraus oli tietenkin hyvin itsellinen nuorimies, vaikka olin kyllä ikäisekseni myös reipas, utelias ja ehkä vahvakin. Sain olla paljon myös hieman itseäni vanhempien lasten seurassa, mikä taisi olla aikaisin kehittävää minulle. Joskus Pekka veli kärsi seurastani ja joutui syylliseksi minunkin pahoista töistäni. Kuljin liian lujaa tai jekkuilin muuten vain. Pekka ei nuorenpana ja pulskana aina pystynyt vauhtiini mukaan. Joskus halusin itseäni vanhempaan seuraan, ja sitten Pekka olikin jo liian nuori siihen sakkiin.
Eli karkailin ja kiertelin kylällä ihan tarpeekseni, mutta jo ehkä noin 12-vuotiaana kävin usein yksinkin etsiskelemässä Yhivuorelta esimerkiksi vadelmia, joista pidin. Niitä sai poimia melkeinpä selkä suorana ja koko perhe sai taas kiisseliin makua. Saapasjaloin marjastusta oli koko syyskausi ja mummon kanssa sieniä, vielä marjojen jälkeenkin. Sienten keräily oli mukavaa. Mummo keräsi vain niitä sieniä, mistä tuli ”maitoa”. Eli nykymittapuun mukaan parhaat jäivät keräämättä, kanttarellit ja suppilot esimerkiksi. Suolassa niitä säilöttiin ja puolukoita sellaisenaan survoksena, mikä melkein joka vuosi oli kellarissa osan talvi aikaa jäässäkin. Paljolti tuli luonnonruokaa nuorena kotona syötyä. Ei sitä silloin vielä kaupassa olisi ollutkaan. Eikä meillä eikä muillakaan perheillä olisi rahaakaan sen ostamiseen ollut.
Talveakin elettiin
En muista milloin Riissuolle alettiin kylätietä auraamalla lumesta puhtaana pitämään. Mutta vielä yhteiskouluaikanani se vain rekitie oli. Kuitenkin rämisevällä pyörälläni sitä kouluun kuljin ja jalaksen jäljessä yritin pysyä tai paremmalla kelillä hiihtelin suoraan peltojen poikki. Joskus oli pakkokin hiihtää, kun tie oli ihan tukossa lunta.
Vain kerran koko kouluaikana tie ja ilma oli niin kurja, että Kissalan talon nurkalla odottelin Pekan tuloa kanssani yht aikaa Penttilän aukean yli. Näkyvyyttä ei ollut monta metriä ja suuntana oli vain suoraan tuulta vastaan, kävellen mennään. Tiestä ei ollut mitään jälkeä ja kuljimme varmasti jossain muualla kuin sen päällä. Viemäri ojatkin olivat niin täynnä lunta, että helposti niiden yli huomaamatta kävelimme. Kuitenkin metsän reuna löytyi ja siitä sitten kotiin osasimme. Maitokuskia varten joskus myöhemmin tietä alettiin aurata, kun Nurmon Paavo lakkasi reellä tonkia keräilemästä. Paavolle olemme Pekan kanssa kiitollisia monesta rekikyydistä tuon aukean yli.
Talvisin oli vain se veden pumppaus kurjempi työ ja harvoin oli edes lumitöitä kun hevosella ajeltiin. Mutta kuin runossa, vapaa on vain umpihanki. Sitä luntahan piti sitten ihan vapaaehtoisesti lapioiden siirrellä, milloin missäkin hyppyriä tai ojan ylitystä tehden. Patakallio saatiin pääasiassa Reinon kanssa suksen jälkiä ihan täyteen ja myös ns. jyrkkä mäki pohjoispuolella tuli minulle tutuksi. Sen mäen äkkiä loivetessa tuntui vatsassa jännitys ja etteivät jalat kanna, josta melkeinpä aina tulos oli kaatuminen. Kylmä olotila ei ollut milloinkaan pakollista, kyllä lumihangesta lämpöä sai liikkumalla, helposti hikeen asti.
Säikäytys
Kyitä en osannut mitenkään pelätä ennen yhtä puolukkaretkeä äidin ja ehkä naapuri Iita-tätin mukana Yhivuorelle noin kolmen, neljän vanhana. Muistan vieläkin hyvin sen paikan tukkitiellä, hevospolulla, jota ei enää ole olemassakaan, missä kyy oli maassa kiemuralla syysaurinkoa ottamassa. Olin juuri ottamassa kyytä (matoa) leikkikaveriksi käteeni, kun äiti huomasi aikeeni ja kiljaisi kimeällä naisen äänellä, niin että ”säikähdän sitä vieläkin”. Sen jälkeen olen kyyn tuntenut ja aluksi monet vuodet oppieni mukaan, sen nähdessäni onnistuessani raa`asti tappanut. Kerran Reinon kanssa pääsiäisenä etsimällä yhtenä päivänä 32 kappaletta, eivätkä ne olleet missään samassa kasassa Kopran hakkuuaukealla Yhivuoressa. Nyt jo ymmärrrän enkä kyytä hevin tapa, ainakaan metsässä.
Monet kerrat Reinon kanssa Yhivuoren suunnalla ja Rajasuolla aikaamme kulutimme ja hirviä pelkäsimme, vaikkei yhtään hirveä koskaan nähtykään. Onneksi silloin emme tulitikkuja mukanamme pitäneet. Marjamaita vain tutkimme tai räkätin pesiä tuhosimme. Puuhun kiipeämisessä taisin olla melko taitava ja laskeutumisessakin, liukumalla pitkin oksaa. jos niitä siinä kuusessa sopivia oli. Harmitti kuitenkin kun ”Teinilän Ankka” Patakalliolla pystyi kiipeämään tuulihaukan pesille, ja minä en jaksanut silvota suureen, paksuun, sileään mäntyyn. Lopputulos oli kuitenkin sama, tuulihaukan pesä tuhoutui, tai no, kaikki kolme lähekkäin. Kaikenlaiset luonnon eläimet sisiliskot, sammakot, madot, etanat yms. olivat normaaleja ”leikkikavereitani” tai tutkimuksen aiheita. Äiti muisteli ja nauroi, kun luin etanalle: ”Etana, etana näytä sarves tai heitän sut lammikkoon.” Ja sinnehän se etana sitten kaaressa lensi, kun ei poutaa luvannut.
Junttaus alkaa
Vasta kuuden vanhana aloin opetella polkupyörällä ajoa, kun sain kurakaarettoman naistenpyörän harjoitteluuni. Taisin keritä kävellenkin riittävästi ”pahanteossa olemaan”. Siinä kotona pihassa, vesikaivon vieressä oli hieman viettävää kumparetta, jolta sai pientä vauhtia navetalle päin. Lopulta pysyin pystyssä, vasta jo aitan edessä olevalle kivelle kaatuen. Mutta jo seuraavana päivänä pihistin isän pyörän ja rungon alta klinussa ajaen menin luvatta Liitsolan työväentalolle juoksukilpailuihin. Palkintolusikkahan sieltä tuli, mutta kotiin tullessa ei kyllä kehuja tullut.
”Oisit voint vaik auto alle jäähä matkalla.” ”Enkä mie itse sitä yhtää huomant.” - Hyvä reissu.
Mutta alakoulussa silläkin harjoituspyörällä sitten kävin. Aluksi lyhintä, epävirallista tietä Elomaan, Rantasen ja Kennin kautta suoraan. Metsämatkalla löysin lukuisia, tunkkaisen hajuisia oravan naavapesiä, sun muita ajanvietteitä. Huolestuneiden aikuisten harmiksi koulumatkani olivat usein kovin ”pitkiä”. Minusta enemmänkin antoisia. Ja se ”pässin pökkimä” villapaita joutui kylmänäkin hiihtopäivänä ulkoeteisen pöydän alle. Ei mulla kylmä ollut.
Sairauttakin
Juuri edellisenä vuotena ennen koulun aloittamista seurasin syyspakkasilla, kuinka katepillarilla ja auralla tehtiin koko kylän sarkaojia, ja kylmetyin niin pahasti, että sairastuin keuhkokuumeeseen. Se olikin vakava tauti ja jouduin kuulemaan mummon sängyssä maaten kun aikuiset keittiössä supattelivat mahtaako poika tuosta parantua. Kuume oli korkealla kolme viikkoa ja lääkäri Paloheimokin kävi minua ihan kotona katsomassa. Se antibiootti lääkemaito oli todella hirveän makuista, mutta lopulta tepsi ja paranin. Kelju rintapisto pienessäkin liikunnassa kuitenkin jäi vielä vuosiksi. Ei siihen mitään syytä löydetty, vaikka röntgenissäkin äidin kanssa Vammalassa käytiin tutkimuksessa. Lopulta se urheillessa kuitenkin hävisi. Ilmeisesti tuon kuumeen jättämä jälki keuhkoissani löytyi ihan viimeisessä työpaikan terveystarkastuksessa ennen eläkeikää. Kuitenkaan se ei enää vaivaa mitenkään.
Muutaman kerran poikasena olin niin melankoliassa, että näytin urheuteni itselleni ja kiipesin vanhan kärrisarraimen oven päältä, ikkunareiästä räystään yli roikkumalla katolle miettimään ”syviä ajatuksia ”. Taisin toisinaan siellä, kenenkään tavoittamattomissa kieriä itsesäälissä, kun mielestäni olin vääryyttä kärsinyt tai olin äitiä lähellä, mutta komentoja piilossa. Ylhäällä katolla olin jotenkin vapaa, yläpuolella muiden ajatuksistakin. Silloin jo kelpasin vähän töihinkin. Ainakin lehmien juomavettä ylisille pumppaamaan sillä nytkypumpulla. Harmittava jokapäiväinen homma lehmien sisäkautena. Katolla kävin vain lämpöisinä kesän aikoina, kun ei uskaltanut kylillekään livahtaa.
Lapsuus jostakin 7--9 vuodesta ehkä 12--13-vuotiaaksi oli harmittavan pitkää aikaa, kun ei saanut itse kaikesta ajastaan päättää ja oli ainainen ”rahapula”. Jätskirahhaa ois pitänt olla moninkertainen määrä. Ja aikuisten töitä ei olisi tarvittu ollenkaan ko ne olliit niin hittaasti valmistuvia. Isä oli tienestissä matkoilla suuremman osan ajastaan ja sitä karjataloushommaa riitti kotoväelle. Heinätöitä, aidan tekkoo, lannanluontia yms. lumitöitäkin vähän. Ei mittään mielenkiintoista, ei edes hevosella ajamista, ja vielä hikistä ja usein pölyisiä heiniä tai tympeetä veden pumppausta.
Nuoren avartumisen tarve on rajatonta ja johti jopa lääkäriin, että pääsi käymään kaupungissakin. Kavereillakin oli nuhaa ja saattoi olla poskiontelotulehdustakin. No silloinhan minä myös tunsin painetta ja särkyä poskissani nuhan jälkeen. Ensin Paloheimon vastaanotolle nuhainen nenä ihan täynnä. Sain lähetteen Vammalaan erikoislääkärille ja pääsin toisten mukana punkteerattavaksi. Petyin pahasti, sepäs ei ollutkaan mittään mukavaa hommaa vaan aika kivuliasta. Mutta kyllä se nuha sitten lopulta jälkeenpäin paranikin ja kaupunkiakin tuli hieman nähtyä.
Noin 9-vuotiaana näin äidin sairastuneen kovasti, kun joka aamu piti oksennella, kun me muut olisimme halunneet aamuateriaa ”tuulen suojaan laittaa”. Siinä se oli likaämpäri keskellä keittiöö ja muori pöökkäsi, yhtään ääniä peittelemättä. Antoi sammaa nautintoa koko perheelle. No kyllä äiti siittä sitten aikanaan ”parantui”, kun vatsa alkoi kasvamaan ja tuloksena oli taloon ensimmäinen tyttö, Tuulikki-sisko.
Siittäkös perheen lisäyksestä just minä sain harmia monta kertaa, kun vanhimpana sisaruksena piti aloittaa nuorempien hoitaminen aikuisten töissä ollessa. Äiti ”sairastui ” sitten myöhemmin vielä parikin kertaa, mutta tiesin jo mitä tuleman piti. Tiukempia vahtivuoroja vaan. Tulivat Aila-sisko ja Ilkka-velikin vielä. Olimme ns. suurperhe jo lapsilien jaossakin. Kuitenkin sain heistä nautintoa ja hyvää kokemusta perheelliselle runsain mitoin. Piti mielessäni pyörtää sanani yhelle Hämeenlinnan tytölle, etten lapsista pidä. Kyllä pienen kaulailu hyvältä tuntuu terveestä aikuisesta.
Kuitenkin Tuulikki rajoitti monesti menojani paimenta tarvitessaan. Sekin koski kun isä joskus komensi syystäkin minua, että mikä sinä olet kuria määrittämään toisille, suojele vain. Tuulikki oli melko kovapäinen. Mutta kun Aila ja Ilkka tulivat isommiksi, minun vuoroni oli jo erkaantua perheestä ja lähteä ensin opiskelemaan ja sitten perheellisenä työmaailmaan. Kyllä sitä perhettä sitten itsellekin tuli, kun pääsin jo autolla kulkemaankin. ”Urheilija” vaimo löytyi ja itse häät pidimme.
Ravurilla pääsee
Ei Jokka-hevosen ajossa isän lisäksi juurikaan muut pärjänneet. Äiti ja Virtasen Juhani kokivat sen pelokkaalla tavalla, kun Jokka innostui kärryjen kanssa juoksemaan väkisin. Onnea oli molemmilla, kun ei heille eikä muillekaan mitään vakavampaa tapaturmaa sattunut. Kyllä minäkin sitten vanhetessani kelpasin jo Jokalle veden juottajaksi. Eikä se lopulta yrittänyt ennää nipistellä. Olinhan kesällä jo Jokalla esimerkiksi haravakonetta ja vähän kärryjäkin ajanut.
Koska meillä oli tuo erittäin hyvä ja vahva Jokka-hevonen, Akapeetuksen ruunattu jälkeläinen, joka menestyi jopa muutamissa ravikisoissakin, vaikka olikin hyvin vaativa ja tiukka ohjastettava, isä oli monet talvet Simpsiön korvessa Nokialla sen kanssa tukin ajossa. Oli siellä muitakin Punkalaitumen evakkoja ja nuoria apumies-vänkäreitä. Lienee ollut oikein ”iskuporukka”, Karosen Teuvo ja Ukkosen Viljo ainakin. Viimeisen talven oli naapuri Saksasen Yrjö isän vänkärinä. Muistan, miten keväisin heitä odoteltiin, hevosen kanssa reellä takaisin kotiin. Monesti silloin maat jo näkyivät ja pelkäsimme, miten hevosraito järvien jäällä matkalla pinnalla pysyy. Päivämatka oli noin 70--80 kilometriä. Ainahan ukot kotiin kuitenkin illalla tulivat ja hieman ”miehekkäältä” haisivat. Tuliaisia oli jotakin koko perheelle. Tärkeämpänä ne ”tienatut pohjat”. Taas perhe selvisi veloista isän vahvalla selällä ja hyvällä hevosella. Käiväthän ainakin ukkomiehet kotosalla ”kellon vedossa” muutaman kerran talvenkin aikana. Ei aivan joka viikko kuitenkaan.
Yksi kevättalven kohopäivä oli jäiden säilöäminen kesän maidon ja ruokienkin jäähdytykseen. Kinnarin läheltä, siitä kirkasvetisimmästä savikulpasta kylän miehet yhdessä sahasivat suuria puoli metriä kertaa metrin jäänlohkareita, mitkä reellä kotiin purukasaan kuljetettiin ja sitten kesällä lohkottiin maidon jäähdytyssaaviin kaivon viereen. Harmittavan usein tuon työn tekovuoro sattui juuri minulle ja piti odotella lypsyt loppuun, vaikka jo olisikin kylälle kiire ollut. Voita säilytettiin monesti hetken kaivon ämpärissä tai sitten saunan kastellulla betonilattialla. Kun oikein helteet tulivat ei se voi säilynyt meillä missään hyvin jatkuvasti huoltamatta. Siksi sen pulsaattoripyykkikoneen jälkeen talon ensimmäinen kodinkone oli jääkaappi.
Isä tottui kotoa poissaoloon talvisin tukkihommissa ja sama peli jatkui sitten timpurina UI Laaksosen rakennuksilla Raumalla serkkunsa Ollikaisen Villen kanssa. Mutta perheemme selvisi maanosto- ja rakentamisveloista, vaikka taisi isän ”maailmalla” eläminen, parakeissakin asuen, hieman kallistakin olla. Kotojoukoilla kuitenkin oli vaikeuksia, kun äiti ja mummo eivät oikein tulleet keskenään toimeen. Jouduin ehkä hieman sijaiskärsijäksi, molemmilta puolilta tuossa välissä, talon ”vanhimpana miehenä”. Olin kehittymässä jermuksi.
Koulu ei mene hyvin
Eikä se minun koulunkäyntinikään hyvin mennyt. Äidin opetusmetodit eivät oikein uponneet minuun. Hän varmasti tarkoitti hyvää, mutta omista ”navettalähtökohdistaan” ei osannut opastaa ja vaatia minulta oikeita asioita. Vietin läksykirjojen vieressä aikaa paljonkin, mutta ajatukset eivät olleet koulunkäynnissä, vaan enemmän vaikka urheiluissa ja harjoittelussa tai muussa sellaisessa. oravajahdissa. Totean nyt, että vastenmielinen ulkoluku ja jankkaaminen ei nuoren miehen päässä pysy, kun ei asia kiinnosta.
Tuloksena oli isän kommentti, että poika taitaa olla parempi käytännön alalla kuin koulussa jäätyäni yhteiskoulun kolmannella luokalla luokalleni. Isä ei oikein hyvillään ollut, kun klapi-sirkelöinnin lomaan kevättodistukseni näytin. Joka vuosi oli ennenkin tullut ehdot, ainakin kielistä. Niitä sitten Thurenin Eskon opastuksella kerrattiin kesällä ja pappa betalade. Sarkkilan kansakouluun sitten syksyllä nöyrästi tulin Vanhasen Kullervon luokalle ja komentoon. Mutta meitä ”maitojunakavereita” oli muitakin. Lasse ja Tapani olivat kesän aikana selvittäneet, että kansakoulutodistuksen saa tenttimälläkin. Niin kävi. Tentin Kullervolle uskonnon, maantiedon ja historian kirjat. Kaikista 8 todistukseen. Historiasta jäi kuitenkin kirjapainon keksimisen jälkeen huomaamatta paljon asioita ja läpi käymättä, esimerkiksi itsenäisyys ja sotajutut. Nykyisin ne kiinnostavat erilaisesti. Kansa taisteli -lehdet luin kyllä Alpi-enolla kokonaan, mutta se oli erilaista historiaa.
Urheiluharrastus oli jotenkin hyväksyttävää aikuisten mielestä ja melko pienellä verukkeella livahdin/pääsin pitäjälle ”parempiin harrastuksiin”. Minulle puolet asiaa oli päästä kotoa valvonnasta pois. Urheilukentän luisteluradalta kuului kuulaina talvi-iltoina kotiin asti musiikkia hyvin selvästi. Sinne oli mentävä jääkiekkoilemaan tai vain muuten toisten lasten kanssa peuhaamaan. Siellä oli tyttöjäkin. Joskus siellä oli luistelukilpailutkin, joissa sarjassani pärjäsin hyvin eli voitin kisan. Vartiolan rakennuksessa oli jumppa ja painiharjoitukset ja painonnostot sekä lopuksi yleensä lentopalloa, iltaisin pari kertaa viikossa. Menoa ja meininkiä ja ainakin muita nuoria ajankuluksi ja kavereiksi. Lopuksi tieni, kotiin tullessa kuitenkin, johti lähes aina Punkapirtille, ei niinkään hyviin harrastuksiin. Kylämme ”joutilaat nuoret notkuivat” siellä usein tupakan savussa ja joku jo vanhempi oli ”maistissakin”. Jos ei muut, niin ainakin Jokke K. kiljuhuurussa. -- Laitapuolen mallia mutta ”hyviä seksisanoja ja neuvoja” ynnä muita sellaisia tuli opittua.
No sitten se alkoi kiinnostaa
Kuitenkin nuo vähäiset ”korkeammat tieteet”, kielet ja matematiikan opit, auttoivat suuresti minua vielä Porissa tekullakin ja jo ammattikoulussakin sain niistä irtopisteitä. Algepra ja geometria oli äidille aivan käsittämätöntä, mutta huonon yhteiskoulun alun jälkeen minulle jotenkin Vammalassa avautuvaa. Loogistahan se kirjaimilla laskeminen todella on. Yhtälöt alkoivat ratketa ollessani ”maailmalla” ja harjoittivat huomiokykyä sekä tiukkaa sääntöjen noudattamista ja alkoivat jopa kiinnostaa. Sähköammattiin valmistuminen vaati paljon matematiikan hallintaa. Pärjäsin kun tein kaikki maholliset ja vähän muitakin kotiharjoituksia ja vielä hieman ajattelinkin niitä asioita koulun ulkopuolellakin.
Täysin oudoista lähtökohdista olin opettelemassa isän neuvosta sähkömieheksi. Epäilen, että ammatin opettelu olisi ollut paljon helpompaa, jos jo kotona olisi ollut pienenä siihen jotain ”tartuntapintaa”. Tämä pätee varmaan moneen muuhunkin ammattiin tai työhön. Isä oli rakennuksilla nähnyt sähkärien hommia ja laittoi ammattikoulun pyrkimislomakkeeseen tavoitteekseni sähköasentajaluokan. Monet kaverini halusivat autopuolelle, johon minäkin tunsin mielenkiintoa. Nyt vanhana olen isäni ratkaisuun erittäin tyytyväinen. Keittiön ruokapöydän päässä kahdestaan ratkaisu syntyi ja kirje Vammalaan sitten lähti. Läpäisin kokeen ja ura alkoi.
Sain jopa stipendin ammattikoulusta pois lähtiessä. 1. illan se riitti ja valkoinen olkalaukku ja päänsärky jäi muistoksi. Hurjina rälläysvuosina sekin oli kyllä tarpeesen ”eväille ja teltalle”. Koettua nekin vuodet tulivat eikä pahoja vahinkoja onneksi sattunut. Siis rahaa ei ollut
silloinkaan tarpeeksi.
Kalaretkiä
Kait kaikki evakoiden jälkeläiset pitivät kalaruuasta, mutta kun sitä ei Punkalaitumella juurikaan mistään saanut, sitä kalaa. Keväällä laitoimme katiskoita patakallion viemärille ja pikkupoikana kävimme joella mato-ongella, mutta paremmin vain kissa niillä saaliilla iloiseksi saatiin. Minäkin kesäisin kävin siellä kohoa tuijottelemassa monet päivät. Joskus kuivana aikana madot olivat vaikeasti löytyviä, mutta lantalan ovenpielestä ojan penkasta niitä yleensä sai. Kalaretki yksin ja porukallakin oli hieman riskialtis yritys, minkä tulin kokemaan.
Olin pappilan riippusillan liepeillä kirkon alapuolella ollut onkimassa jo hetken aikaa, kun paikalle tuli pari pitäjällä joskus näkemääni poikaa. Toinen oli Timo. Heillä olikin ilkivalta mielessään pikkupojan kalastukselle. Saatu saalis jokeen, tömistelyä ja muuta häirintää touhuuni. Hetken kestin tuota, mutta kunnon painiottelu siitä kehittyi. Taisi hieman vertakin jostain nirhamasta tulla, mutta kiusanteko loppui aika äkkiä ja kiusaajat lähtivät ”käpälämäkeen”. Kuitenkaan, ei se hyvä kalapäivä ollut, vaikka juuri ja juuri kissan sainkin naukumaan.
Parempia kalaretkiä teimme muutaman polkupyörillä Reinon kanssa, teltta ja eväät mukana Ylistenjärvelle saakka. Siellä oli Arvon ja Juhanin sininen vaneriruuhikin Järventaustan rannassa, minkä uskalsimme lainata kalastusalukseksi. Tälle retkelle menimme oikein yöksikin. Ylistenjärvi oli silloin vähän mökitetty ja tietomme mukaan kalaisa. Olimme käyneet siellä ennenkin ja aina mummollekin perattavaa oli tullut. Pekkakin oli mukana. Alkumatkasta tapasimme tiellä tutut Laurin ja Soinin moottoripyörällä. Heilläkin oli aikaa tulla helposti konevoimalla mukaamme. No kamat ruuhella saareen, teltta pystyyn, ensin uimaan, sitten pieni nuotio isolle rantakivelle kahvin keittoon. Siinähän meni lähes koko iltapäivä ja äkisti saareen oli muitakin tulijoita. Paikallisia tyttöjä taisi olla kaksikin veneellistä, ihan selvästi meistä kiinnostuneita. Taas kalastus siirtyi ja telttakin taisi mennä vinoon tyttöjen ”kotitarkastuksesta”. Hetken ilakoimme porukalla ja ääniä tietysti kantautui pitkälle. No paikalliset nuoret miehet eivät tietysti pitäneet siitä, että tytöt tulivatkin meidän seuraamme. Heitäkin oli porukka. Tunsivat tietysti itsensä ylivoimaiseksi ja rantautuivat nuotiollemme. Tilanne selvisi sillä, että tytöt sillä kertaa armahtivat meitä ja liittyivät ”omiensa seuraan ”. Kuitenkin joku pojista sammutti meidän nuotiomme ja suukopua siitä syntyi.
No me halusimme vain kalastamaan, mutta emme kaikki mahtuneet yhtä aikaa pieneen ruuheen. Lauri, Reino ja minä lähdimme virveliä viskomaan ja kalaa yrittämään, mutta Soini ja Pekka vietiin rannalle ja olivatko he hieman jatkaneet sitä suukopua, kuulaalla järvellä. Seuraus oli, että joutuivat paikallisen poikaporukan kohteena hakemaan turvapaikkaa Järventaustasta sisältä. Lopulta me kuulimme heidän hätänsä ja tulimme myös rantaan, josta Lauri ja Soini jatkoivat moottoripyörällään kotiin loppuyöksi. Kaloja tuli huonosti sillä retkellä. Haukikaan ei ollut syönnillä ja veneen rauta-ankkuri hukkui järveen.
Heippa Jokka!
No sitten maailma muuttui ja isä alkoi kehittämään maatilaa. Traktori tarvittiin ja Jokka joutui ”korkealaitaseen”. Kova hetki isällekin pihassa, ukko oli hiljainen koko iltapäivän. Mutta päätös piti ja harmaa pensa/petroli-verku sai tulla. Jokan talliin taisi tulla pari emakkoa. Sitten isällä kävi tuurikin, kun uusi pikkupappila oli rakennettu ja sen pihaan tarvittiin paljon multaa. Lähin vapaa multa oli meillä Onninpellon viemärikaivuun ojavalli, mikä olisi muutenkin jotenkin saatava viljelyn tieltä pois. Isä teki urakan mullan ajosta uuden pappilan pihaan ja tulevaan puutarhaan.
Verkulle sopiva, oikein miesvoimalla kippaava peräkärrykin urakan takia meille rakennettiin. Juoni oli siinä, että ostettiin iso kihveli ja isäkin oli ajamassa traktoria ja ison osan lapioimassakin, mutta meille Pekan kanssa se oli juuri sopivaa voimia lisäävää tympeätä hidasta kesälomahommaa, nostaa multakuormia lapioilla. Niinko olivat olleet ainaiset sonnan ajotkin koululomilla lantalasta pelloille. Lähes kuivan mudan lapiointi kuumana kesäpäivänä oli myös pölyistä ja likaista hommaa. Mutta sillä saatiin maksettua pitkälti sitä verkua. Kerran sen vetoakseli ruumishuoneen jyrkässä mäessä ja tiukassa vedossa meni poikki, ja saimme hommasta pienen loman traktorin remontin ajaksi. Pikkupappilaa ei enää ole, mutta ne mullat ovat siellä vieläkin.
Metsätöitä
Nuorelle kurjimpia hommia oli metsässä tukkien vinssaus. Päivän aikana siihen vaijerin vetämiseen lumihangessa kyllä kypsyi vahvempikin. Ei silloin tarvinnut muuta treeniä. Kummasti pienikin traktori, ketjut pyörissä, paksussa lumihangessa hiljalleen junnaamalla eteni ja vinssauspaikat löytyivät. Sitten tukit ketjulla pankolle ja matka lanssille kävi traktorin nokka kevyenä. Pankon ”sarvilla” tukit saatiin nostettua vaivatta, ainakin kahteen tai kolmeen kerrokseen päällekkäin, mittausta helpottamaan. Kerran vanha Ristimäen Pransukin tuli oikein mitan kanssa ihmettelemään, vieläkö siellä metsässä on noinkin isoja puita.
Siitä ihan Passin talon rappusten edestä isän tukkitie kulki maantien varteen. Sitten joskus Passin emäntä tuli kävellen piikansa kanssa katsomaan meille kotiin, miten meillä elellään. He haisivat ihan samalle jotenkin vanhalle ja navetalle niin kuin se talokin. Kotiin lähtiessä he tarvitsivat ripaisen kävelykepin kulkuaan auttamaan, kun matka olikin yllättävän pitkä. Ennen lähes joka maatalossa oli oma hajunsakin kotieläinten mukaan. Passin tila oli kuuluisa hyvästä uudenaikaisesta lehmien hoidosta. Siellä oli navetassa jopa ”rautatie” lannan uloskuljetukseen. Mutta senkin talonpito loppui asukas-omistajien loputtua kuolemiin ja tila joutui myyntiin. Lopulta sen hirsirakennuksetkin purettiin ja siirrettiin Karkkuun järven rannalle kesämökiksi.
Raivari siitä
Vielä koulun viimeluokalla kävin ”Hurmeen rusinakonttorissa” ja ostin kuin ostinkin Sulttaani-paketin varmuudeksi. Lopulta kävi kuitenkin niin että äiti löysi sen taskustani. Siitäkös vasta elämölöö nousi. Sain huutia ja opastusta oikein roppakaupalla. Hyvä etten kettingin jatkoksi joutunut, seinään kiinni. Melko kovalla äänelläkin opastus annettiin. Äiti hieman tiesi, missä iltaisin lähes vakituisesti vierailin ja sekös oli ihan viimeinen, sallittu paikka. Kyllä meillä siellä koulu- kaverini kanssa mukavaa oli, vaikkei niitä sulttaaneja sitten lopulta tarvittukaan. Jäi silloin se homma vielä kokeilematta kummaltakin ja ehkä niin paras olikin. Ihmettelin vain, kun tyttökaverin äiti ei pitänyt asiaa kummoisenakaan. Siitä luonnollisesta asiasta puhuttiin normaaliäänellä ja vain kerran. Aikanaan meidän tiemme kuitenkin erkanivat, kun välimatkastamme tuli liian pitkä eikä minulla ollut hyvää kulkuneuvoa, ei edes mopoa silloin.
Toisen kerran äiti sai ihan hitommoisen huutokohtauksen, kun ammattikouluaikaisen tyttökaverini meille kaikille, äidillekin, tutut vanhemmat tulivat hakemaan minua kotoa viikottaiselle koulumatkalle Vammalaan. Melkoisen huudon saattelemana heidän autoonsa pakkauduin ja niin pirusti harmitti isänkin puolesta äidin kateus tyttökokemuksistani. Olimme kaveerannet jo muutaman kuukauden ja Tampereen teatterissakin Viulunsoittajaa katsomassa käyneet, hyvät ystävykset. Homma oli kyllä ehkä liian syvällistä ja kuumaa, mutta mitä se äidille kuului. Kuitenkin taas tuli hetken päästä pettymys kahdelle pököpäälle ja tiemme erkanivat. Eikä minulla vielä silloinkaan ollut kunnon kulkuneuvoa. Ehkä kilpailijallani oli. Ystävinä kuitenkin pysyttiin taas hetken kuluttua.
Elämä ei mitenkään loppunut tähänkään eroon, vaan uusi ”parempi” avautui sattumalta pian.
Ammattikouluaikana taskurahoista tärkeä osa oli Raivion työväentalon viikottainen tanssilippu. Kerran viikossa Raiviolla tanssittiin ja pitihän minunkin sinne päästä tuttuja tapaamaan. Tuli siellä uusiakin tuttuja. Yks kauppiaan tyttökin. Askeleemme sopivat hyvin toisiinsa, muttei siittä sen kummenpaa Raiviolla syntynyt. Hän oli kuitenkin joskus kävelyllä ja tapasimme ulkona johtaen tiemme kämpälleni. Siittähän sitten tuli uusi melkein nöyryyttävä kokemus minulle, mutta toista kertaa emme tavanneet ja hän alkoikin seurustella tutun kaverini kanssa vakituiseen, johtaen heidän tiensä ihan alttarille saakka. Olemme sattumalta tavanneetkin istuen jossain tilaisuudessa vahingossa rinnakkain, muttemme enää ”tunne toisiamme”.
Vammalaan
Sattumalta koko Lousajan punkalaitumelainen ammattikoulun poikasakki menimme joku ilta kylälle hillumaan ja tie johti siihen ainoaan Lousajan baariin, mikä lähellä oli. Muistan miten Pekka L. oli niin ujo, ettei millään olisi edes sisälle tullut. No minähän kokeneena en arkaillut ja tietysti sain ”parhaan paikan sisällä” just sen tumman tytön vierestä, jota en tuntenut. Mutta hän oli näytillä ja osoittautui asumaan melko lähellä maatalossa ja oli silloin tulossa kotiin päin ”lintsaamasta”. Oli kaverinsa kanssa viettänyt koulupäivän lähes Turussa baarissa notkuen. Hän oli enemmän kiinnostunut paikallisen savenvalajan taiteesta kuin koulusta. Talon ainoana lapsena hänellä saattoi olla taiteilijaksi mahdollisuuttakin. Senhän näki jo hänen pukeutumisestaankin, oikea hippi. Osasin itsekin olla sen verran hippi, että sananvaihtomme vei minut pian hänen kotiinsa. Siellä sitten vietimme aikaa koko kevään illat ja hänen vanhempansakin hyväksyivät sen. Hieman lintsasimme koulustakin yhdessä, käyden yhen keväisen koulupäivän saunomassa hänen serkkunsa mökillä Olavin kirkon takana niemessä.
Ammattikoulun ihan viimisellä viikonpulla sain luvan pitää kotonani nuorten illan ja kavereita tuli Vammalastakin. Se oli kova koitos perheelleni, kun muutama olutpullokin porukalla oli. Heinäsuulissa hieman ”jorasimme” ja kaupunkilaiset käpälöivät toisiaan heinäkasassa. Eksotiikkaa, erotiikkaa ja musiikkia oli ilmassa runsaasti, muttei isä sitä sitten myöhään kestänyt vaan passitti vieraani lähtemään ihan liian aikaisin kotiinsa ja tyttökaverini heidän mukanaan.
No minua simputti sitten heinäaikaankin vielä tuo ilta ja olihan mulla silloin jo mopo. Sillä yhteyden pito jotenkin onnistui. Menin hölmö Vammalaan heinätöihin ruokapalkalla muutamaksi päiväksi, just kun oli hyvät heinäkelitkin. Iltayöstä sain kyllä paremman palkan kammarin puolella.
Tietysti se tuotti äidille ja isälle heinätöitä minunkin edestäni. Kaverini tuskin oli ennen heinäpellolla hankoa käteensä ottanut, mutta minulle sattui käteen se hemmetin painava rautakanki niinä päivinä. Isäntä oli varmasti vävykokelaaseen tyytyväinen, mutta tytär luultavasti katsoi, että pidin liikaa siitä rautakangesta, kun en viihtynyt kanssaan tarpeeksi uimassa läheisessä joessa kuumana kesäpäivänä. Jo seuraavan kerran tavatessamme sain sen kokea ja jäin Ellivuoreen yksin tanssimaan. Matkalla oli mietitty joudutaanko kaatopaikalle, luulempa että kaverini meni.
Siihen loppui sekin yritys. Eikä enää varmaan toisiamme tunnettaisi, vaikka tavattaisiinkin.
Rakentaja raju
Kesä siitä alkoi ammattikoulun jälkeen ja KOP:n pankkitalon rakentaminen pitäjällä. Punkalaitumen timpurit tekivät porukan ja pääsin isän varjolla porukan lautapojaksi ja naulojen kantajaksi. Kerkisin kuitenkin ensin pelästyä työelämää kunnan suolla, turpeen kääntäjänä yhden päivän. Vihonviiminen työpaikka hyttysineen, hyi hemmetti. Ei harmittanut edes unohduksiin jäänyt palkkakaan, kun vain sieltä pois pääsin.
Paha ongelma oli aluksi kulkuneuvon keksiminen. Vanha moottoripyöräni oli ammattikoulussa korjattu juuri talvella hyvään kuntoon, mutta kun ei ollut sitä ajolisenssiä olemassa ja kiireesti tarvittiin joku kulkupeli, niin Tursaan Riutan Ollin kaupalle oli hädänpäin mentävä, ja vaihdoin sen hyvän moottoripyörän ihan selvästi naismaiseen mopoon. Itketti. Semmoinen oikein leveäselkäinen satula ja vaaleanpunainen väri. Hyvin kuitenkin Cresentti kulki.
Pankkitalon alkutyömaan työt olivat ihan parasta. Lapiolla tasattiin pihaa Kuisman Maurin kanssa, sorakuormien välillä kuumassa auringossa. Se repiminen tuntui ihan hyvältä karmean suokeikan jälkeen. Pikkuhiljaa rakennus pääsi vauhtiin ja niitä lautaa ja naulojakin tuli hartialla kannettua. Välillä ihmeteltiin miten rakennus pysyy kerroksissa samoissa mitoissaan, kun nurkat ovat kaukana toisistaan ja vatupassi näyttää aina pystysuoraan lähtöpaikasta ylöspäin. Paremmin se oli mittamies Kankaisen Veikon pulma, mutta ei tullut valmiista rakennuksesta sitten nähtyä miten kävi.
Tuohon taloon tehtiin vielä kattotuolitkin timpurien voimalla paikan päällä. Siinä urakassa timpurit panivat parastaan. Sarjatyötä. Jigit pöytiin ja isälleni moukari käteen ja muut vain hennosti näpäyttivät naulan paikalleen, ja isä löi yhdellä painavan vasaran iskulla naulan pohjaan asti. Joku sahasi liiat laudat pois ja toinen asetteli jatkopätkiä ja vinotukia paikoilleen pöytään. Se oli timpureille ihan hyvä urakka.
Ruokatuntien lopuksi pelattiin ruokakämpässä aina sököä. Siellä on ainoa kerta elämässäni, kun ilman mitään vilppiä sain korttipelissä melko ison värisuoran ja kaapasin pöydältä kohtuullisen potin, tietysti. Niillä ruokatunneilla jäin voitolle korttipeleistä. Mutta Vammalan matkat mopolla söivät kyllä nekin voitot. Ja sitten se mopokin alkoi kiukutella. Ilmeisesti puola pätki ja lämpöisenä käynnistys tuli epävarmaksi.
Vesikaton valmistuttua sain todellisen luottotyön. Yleensä kärrärit olivat kookkaita raskaita miehiä, mutta sain lattiavalujen kärrärin homman. Nosturilla betonikärrit valville ja minä siittä käytäviä pitkin, karmien välistä huoneisiin koko kerrostalon kaikki lattiapinnat. Liippari tasoitti ja liippasi ja minä uutta betonia hakemaan. Ihme ja kumma kaikki karmit jäivät paikoilleen eikä kolhujakaan monia tullut. Mauri oli myös hieman paremmassa sarjassa töistä kuin moni muu vanhakin rakentaja. Kun se joskus syksyllä selvisi vanhoille miehille palkkanauhoista, niin työmaamestari sai kiukuttelua. Luultavasti olimme palkkamme kuitenkin ansainneet. Ei poltettu eikä ryypätty työmaalla ja olimme kuuliaisia ja ahkeria muutenkin töissämme, nuoruuden innolla. Viimeksi sain rakennuksella olla vielä nosturikuskina, kun siivoiltin ja purettiin esimerkiksi betoniasema. Vanhassa pienessä nosturissa ei ollut mitään ylirasitussuojia ja homma oli melko vaativaa, ettei nosturi kaatunut työmiesten päälle.
Mutta syksy saapui ja vuoden vaihteeseen työmaa valmistui. -- Kortistoon vaan. Soittelin töistä Helsinkiinkin ja kävinkin Korkan Pentillä kylällä ja kaupungista töitä etsimässä. Sitten äkisti tärppäsi lähellä. Vammalassa oli Porin voimassa oppipojan paikka haussa linja-asentajaksi. Katsomaan, ja minusta alkoi tulla linja-asentaja. Sökö Saarisen vintistä löytyi Lehtisen Ossin kanssa yhteinen kämppäkin, riittävän halpa. Tuntipalkka oli aluksi melko huono, mutta tuurilla juuri minun talvenani aloitettiin rakentaa linjoja urakalla ja silloin palkastakin tuli ihan hyvä. Tämä ensimmäinen työmaani ”maailmalla” opetti minulle elämän saloja todella paljon. Evakoiden rikkauksistakin. Harmi oli kun olin kaupungissa vain viikolla ja viikonloput kävin äidin eväillä, niin putosin molempien kylien porukoista, kun en ollut paikalla sopimassa iltamenoista. Opin polttamaan tupakkaakin ja siihen oli kyllin rahaakin ja melkein joka viikonloppu tarvittiin sitä ammattikoulun stipendilaukkuakin. Vartiolassa oli yleensä tanssit lauantaisin ja sen viinankin voimalla viimisen päälle hauskaa. Se mitä tuli, niin lähes kaikki viheltäen myös meni. Sama ”trutsevin karvahattu” tarvittiin lähes juhannukseen saakka, kun ei ollut rahaa toista ostaa. Matkaradio oli tärkeämpi. Oli keväinen viikonloppu, kun sen ostin ja jäin Vammalaan sitä kuuntelemaankin. Vesi oli vielä kylmää, mutta Tervakallion leirintäalueelle auringonottoon se piti viedä ja muitakin sillä siellä häiritä, kai. Todella pidin linjatöistä, vaikka ne voimia kysyviä olivatkin ja peruspalkkakin pian nousi jo sen verran, että omissa leivissäni sillä kesän pysyin ja ajokortti tuli.
Vammalassa pelasin lentopalloa, jossain päin kylää lähes joka ilta, vaikka en siinä ihan mestari ollutkaan. Olen lyhyt ja juuri ja juuri kelpasin viimeisenä joukkueisiinkin. Oluttakin hieman tarvittiin, että pallo lensi. Ei kuitenkaan häiritsevästi. Tiliperjantaisin työmaaporukalla mentiin monesti ihan kaupungille syömään kotiin lähtiessä. Muistan kerran kun rahat oli kissanpaskan kanssa tasan. Emännän kissa paskansi kämppämme ovenpieleen, eikä sitä meistä kumpikaan halunnut siivota. Lopulta emäntä kai haistoi ja tuli sen siivoamaan. Sen päivän evääni oli pari sokerikorppua ja termos teetä. Raskas työpäivä kuitenkin mutta tili saataisiin käteen päivän päätteeksi. Johan oli nälkä ja kiirus syömään. Ja pari olutta tietysti alle ja vielä päällekin vähän. Sitten juur ja juur pääsin autosta pois firman pihassa, ennen kuin ne hyvät ruuat lensi ulos. Hukkaan meni nekin rahat. Ei siitä paljon kropalle apua jäänyt.
Tieto että armeijaa varten sitä rahhaa oli kuitenkin pakko saaha kertymään, vaikka sitten kesällä ajoin ajokortin omalla kustannuksella, niin sain kuin sainkin säästöön sen verran, ettei tarvinnut evästä isältä kasarmille kerjätä. Kyllä valtio pojistaan huolen pitää ja äiti lähetti useasti dominopaketin mukaan kotoa lähtiessä. Alokkaana tehtiin ”titaus-harjoituksia”, mutta minulla oli jo selvä ajatus tekulle pyrkimisestä sähköteknikon ammattiin. Siihen tarvittiin työharjoitteluajan todistuksia, ettei sitten koulun jälkeen tarvii ennää harjoitella vaan pääsee heti oikein palkka-työhön. Niin, titaus ei yrityksistä huolimatta sitten minulta voinut onnistua, vaan täytyi päästä viestilajin puhelinpuolelle. Monet sinne joutuivat ja minä pyrin. Onnistuin liiankin hyvin. Talven Pääskyvuoren hiihdon mestaruuskisoissa onnistuin virheeni takia myös liian hyvin. Lähdin joukkueeni 4. matkaan. Luulin olevani vakavassa kisassa vasta toisena, mutta olinkin hiihtänyt kärjessä jo pitkän matkaa.
No siitä tuli valintani aliupserikouluun, vaikkei se mittään auttanut, kun viestiaselaji kuitenkin oli 11 kuukauden pesti. Niin luulin. Siirto Riihimäelle. En tiedä miten siellä muuten porukastani erotuin kuin vasta viimisen viikon töppäilyilläni. Sain ennen töppäilyitä kutsun varakouluttajaksi eli santsariksi. No, jo kutsu teki mulle siirron jatkoksi Viestirykmenttiin Riihimäelle. Pitihän tällaista hieman juhliakin. Viimisenä Rauk:n keskiviikko iltaloma iltana sitten kapakan kautta Rytmiriihelle kämppäkaverin kanssa, odottamaan köyhien viimisen puolituntisen alkua aidan taakse. Tanssitutti jo. Perkule järkkärit ei päästä tänään ketään ilmaseks, edes viimiselle valssille kai. No me kaksi rohkaistettua hypättiin aidan yli näkyvästi, luvatta. Siitäkös riemua syntyi, järkkäri kumpaankin käsipuoleen kiinni ja ei muuta kuin putkaa kohti taluttamalla. Mutta osaan taluttamattakin kävellä ja tempasin käsivarteni irti, jolloin toinen järkkäri vahingossa kaatui. Sattui olemaan vanginvartija ammatiltaankin. Kohta mulle tuli siniset leukapielet, kun järkkäreitä roikkui molemmissa käsissä ja maasta noussut oli kovin aktiivinen. Vaati pesulalaskun maksunkin likaantuneista housuistaan. Ja mielestäni olin ihan syytön, en ketään lyönyt tms. potkinut, mutta halusin vain kävellä, kaverin rinnalla itse sinne hemmetin putkaan. Autokuljetus varuskunnan päävartioon ja kaverini päästettiin matkalla ”karkuun”, kun oli upseerikouluunkin menossa.
Pitkä litania erilaisia rikkeitä paperille ja 15 vuorokautta putkarangaistusta siitä sitten tuli. Oli isäkin siellä aikoinaan vieraillut, paljastui sitten kotiin tullessa. Just sillai, että pääsin putkasta pois, kun toiset kaverit lähtivät siviiliin. Mun tartti käydä pitämässä kahden viikon töissä olon jälkeen joukkueemme johtajalle omat lähtöjuhlat ja käydä luovuttamassa ”rätit”. Sinne jäi Riihimäki ja Alastaro odotti. Tää entinen hiihtäjätyttö oli ollut jo hetken aikaa kuvioissa mukana. Vakavaa…
Nimismies Pännäri tutki todella huolellisesti passini, miksi ilmoittauduin siviiliin pari viikkoa toisten jälkeen. Rangaistu konna mikä konna sieltä lopulta löytyi. -- Se putka-aika oli ehkä koko armeijan ihmiskouluttavin aika. Jokainen oman ikäluokkani tuttu vartiopäällikkö päivittäin olivat aivan erilaisia ihmisiä, minkä putkalaiset huomasivat hyvin. Joku pelkäsi meitä konnia, toiset avasivat riskillään kielletyt ovet ja oltiin samaa sakkia vartiotuvassa tupakalla ja kortin peluussa. Putkalaiset ja vartijatkin söivät lähes vain jälkiruokia, kun pääsivät itse vartioituna laatikolla hakemaan ruuat viereisestä ruokalasta.
Mutta puoli vuotta harjoitteluaikaa tekua varten, vaikkakin siellä pienellä palkalla oli hyvä korvaus mukavista armeijakokemuksistani. -- Mies tulee räkänenästäkin vaan ei turhan naurajasta.
Elämään kiinni
Vammalassa Porin Voimassa oli vanha työpaikka valmiina, ja sinne oli tietysti mentävä heti ensimmäisenä arkipäivänä siviilissä. Mutta firman kuviot olivat muuttuneet, kun ennen minua opinnoista ja armeijasta tulleita muitakin kavereita oli palautunut työmaalleen. Jouduin toimiston puolelle kartoittajan ja piirtäjän hommaan. Tärisevillä käsillä se ei oikein unelmahommaa minulle ollut. Mutta se ”lehmä-Skoda” oli yksi hauska osa työtäni. Firman vanhasta farmari-Skodasta vuoti vaihteiston öljyt kytkimen puolelle, eikä se kelvannut tosi toimiin kellekään muille kuin vain mulle, kartoittajalle. Yksin ajossa mukana ollen siinä mahtui levittelemään karttapohjia ja piirtämään sateellakin siihen pylväänpaikkoja oikein hyvin. Liikkumisen aloittamiseen piti varata aikaa, että kytkin alkoi ottamaan kiinni, polttaen vuotaneen öljyn sieltä pois ja auto lähti matkaan. Ylämäkeen melko kauankin. Öljyäkin piti olla varalta mukana. Pitkäaikainen hyvämuistinen työnjohtaja Uotila oli pian lähtemässä eläkkeelle ja tarvittiin pylväspaikkojen tarkkoja tietoja suunnitelmien tekoon ja vuokrien laskutukseen puhelinlaitokselta. Iso osa vanhoista kartoista oli vain ruutupaperille piirrettyjä ja epätarkkoja. Osa kaupungin maakaapelikartoistakaan ei pitänyt paikkaansa enää. Olen ensimmäisenä saanut laittaa monta pylvästä Vammalan kaupungin karttapohjakalvoille ja tussannut käsi vapisten maakaapeleita niihin.
Piirtäjän homma alkoi kyllästyttää melko pian jo keväällä, kun tiesin oikeitten sähkärien saavan reilusti paremmat palkat rakennuksilla tai sisäasennushommissa. Oikeissa töissä. Oma autokin kummitteli mielessä. Olinhan tuon kevään asunut kotona ja kulkenut työmatkat Auliksen ja Veikon kyydeillä. Alastaron reissuunkin autoa tarvittaisiin. Siksi vaihdoin firmaa ja aloitin Telilässä sisäasennushommien opettelun. Kävimme isän ja Paulin kanssa ostamassa Äetsästä minulle ensin käytetyn farmari-Cortinan kulkuneuvoksi, Arvo-kummi takurina. Säästöjä siihen ei tainnut olla yhtään. Muistan miten isä oli kannustava, kun lähdettiin autokaupasta pois ja meni kotimatkalle Paulin kyytiin.
”En tule semmoseen kyytiin missä on hullu kippari.”
Kotiin päästiin ja Alastarollekin. Cortina piti sitten pitkän aikaa nuoren miehen rahoista huolen. Vielä naimisissa ja koulussa ollessakin sitä maksettiin. Polttoainetta, renkaita, remonttia ja velkaa maksettiin kauan. Mutta eipä tarvinnut rällätä koulukavereitten kanssa kaupungilla sitten paljonkaan, vaan opiskelin tosissani tai ”palkattuna pontikan keittäjänä” liruttelin asuntolan pulloilla ponua läksyjä tehdessäni, jotta oli jatkoille lääkettä, rakennusinsinöörien lauluillan jälkeen.
Myös Hanna-Riitta muutti Poriin. Koulun läheltä Suntintieltä löysimme pienen saunakammariyksiön asunnoksemme ja mukavat vuokraisännät. H-R sai vahingossa jopa kirjat muutettua kaupunkiin ja Simokin siinä melankoliassa sitten saatiin aikaiseksi. Siihen aikaan oli uutta isien mukaan meno synnytykseen ja kävin ohessa senkin valmennuksen. Muttei Simo mua siihen hommaan tarvinnut, vaan otti varaslähdön maitokaapissa kesken päivän ja seuraavaksi päiväksi minun piti päntätä englannin kokeisiin. Simo syntyi illalla 21.40, mutta vasta aamulla voitiin soittaa isälle. Poika oli valmiina, en kerinnyt mukaan. Kokeet menivät hyvin ja Simosta tuli siten todella pieni porilainen, joka joutui pariksi päiväksi keskoskaappiinkin. Mahtui iskän kämmenelle hyvin koko poika.
Talvi selvittiin saunakammarin lämmössä ja keväällä löytyi ensimmäinen teknikon työpaikka Sähkölähteenmäeltä Helsingistä. Mukavat työkaverit mutta asentajien kanssa yleensäkin työnantajien välit isossa kylässä olivat niin tiukat, ettei maalaispojasta hyvältä tuntunut, ja heti kun kotopuolesta avautui työmahdollisuus olimme valmiit muuttamaan Alastarolle.
Hanna-Riitta pääsi noin kaksi kilometriä elämässä eteenpäin ja minä reilun 20 kilometriä. Sallilan yöpäivystäjän homma ei oikein kiinnostavaa ollut, vaan kiinnostavampaa oli eläminen lähellä omaisia ja paremmin käteen jäävä palkka, kun elinkustannukset roimasti pienenivät vaikka palkkakin pieneni. Mukavaa oli myös mahdollisuus tehdä erilaisia viraapelihommia normaali työaikana päivisin ja kasvattaa perhettä palkalla työaikana öisin. Tuli toisena Jussi-poika. Asuntoamme laajennettiin poikien huoneella ja se oli elämää täynnä usein yöaikanakin. Molemmat pojat kävelivät hieman unissaan. Simo teki kerran pakkasaikaan hieman vaarallisenkin saunalenkin paljasjaloin pakkaseen ja Jussi lorotteli suoraan eteisen pistorasiaan ynnä muuta sellaista.
Seinän takana Liisa ja Markku joutuivat kuuntelemaan meidän seinäkellomme pompotusta. Sitten heillekin yllättäen alkoi tulla perheenlisäystä, joka taisi olla, pitkän yrittämisen jälkeen, erittäin toivottua. Meille syntyi sitten vielä Kirvesmiehentiellä Ulla-tyttönen ja Iskän erityisesti haluama Elli vielä iltatähdeksi. Näin kuuden sängyn kotimme oli touhua täynnä ja minä sain olla lapsenvahtinakin tarpeeksi tai ainakin järjestellä lasten hoitoa milloin missäkin viraapelitalossa. Äitee voi olla pitkät ajat jossakin töissä, perheemme koon huomioiden. Huomasimme, että synnyttäjät häviävät tuloissa ja eläkkeissään, vaikka työtä on jatkuvasti joko lasten kanssa tai työmaalla. Teimme äidille vapaaehtoisen eläkevakuutuksen vanhuuden varalle, kun se vielä pienentäisi verotustakin. Siihen ei meinannut koskaan riittää rahaa tarpeeksi ja sitten kun sitä alkoi tulla takaisin, verotuskin oli jo kasvanut. Eli tuo eläke homma on täyttä vakuutusyhtiöiden petosta, mistä tienaa vain vakuutussopimuksen tekijä.
Alkuvuosina oli jotain valvomista valvomossa öisinkin lähes joka työvuoro, mutta alueen sähkölinjojen parantuessa yöhäiriöt vähenivät paljon. Sähkönsiirron lisääntyessä tilalla oli kyllä huippujen valvominen pakkasilla ja voimalaitosten päivystäminen koko vuoden, mistä palkka työmäärään verraten lisääntyi melko vähän. Eläminen tuossa ympäristössä oli niin mukavaa, että oisin kait ollut siinä vaikka eläkkeelle asti, mutta monet tekijät aiheuttivat muutosta kuvioihin. Harrastuksina kalastus ja kalastusretket kiinnostivat, hiihto ja hiihtoretket olivat ihan ylivoimaisen mukavia. Vähän oikein treenasimmekin Tarmon kanssa erilaista liikuntaa. Reserviläisten kanssa oli erilaisia liikuntatapahtumia ja olin yhdistyksen sihteerinä kuusi kautta osallistuen useamman kerran porukassa jopa valtakunnallisiin jotoksiin. Kankaanjärven maasto tuli tutuksi sekä talvella että kesällä. Monet teltta- ja eräretket Lappiin olivat huippua elämässä. Pari kertaa partiolaistenkin vetäjänä. Kymmenen vuotta olin partiolaisten lippukunnan johtajana. Jälkeenpäin ajatellen nuo vuodet kehittivät eniten ehkä itseäni. Oli koulutukset ja hyvät kaverit, vaikka joskus oli kiirettäkin muista viraapelihommista johtuen. Peromaan Pekan kanssa Paralaa huoltelimme.
Monet kaverini rakensivat omakotitalon vuosia ennen meitä. Sitten kuitenkin, pitkän empimisen jälkeen, aloimme isäni ja Ilmari-papan kanssa rakentaa Kirvesmiehentielle omakotitaloa perheellemme. Pankin sitoumuksesta ei sitten ennää pääsisikään irti ja tää toinen helpompi oli ollut pitkään vakavassa harkinnassani. No jottei jää rakentamisen kokemus saamatta niin rakensimme sitten ns. talviehdoilla ns. aravatalon, jolloin suunnitelmissa piti olla petipaikka kuudelle henkilölle. Sehän sopi minulle oikein hyvin. Pyssyy hellapoliisi kotona paremmin ja saan hieman vapaampana kuljeskella. Luulin. Ajattelin että isäkin tarvii rakentamisesta palkkansa oikein kuitin kanssa kun kohta jää eläkkeellekin. Ilmari-pappa, lottovoittaja ei olisi halunnut mitään palkakseen. Toisin kävi.
Yllättäen isäni sairastui pian vakavaan sidekudossyöpään keuhkopussissa ja kuoli pian leikkauksen jälkeen Porin sairaalassa. Minusta tuli kotopaikan vuokraaja ja aloitin maanviljelijänkin hommat. Ilkan kotona pysymiseksi otettiin hänen riesakseen emakoita ja porsaita kasvatukseen ja muuten navetta tyhjennettiin koko perheen voimin lähes itse, teurastamalla ja syömällä kaikki lehmät parin vuoden aikana. Sitten pitikin miettiä navettarakennuksen kunnossa pysymistä. Lämpimänä pysymiseen otettiin nutrioita, mutta nutriat kilpailivat minkkien markkinoista ja niiden pito loppui melko lyhyeen koko valtakunnassa. Ilkan kotona olo oli meille muille hyvin tärkeätä äidin takia ja hyvin Ilkka äidin kanssa pärjäsi ja hoiti hänet hautaan asti. Siinä sivussa yhdessä hoitivat myös mummonkin vanhusten talon jälkeen kotona hautaan asti. Äidillä oli omat kautensa ollen kiukkuinen kelle milloinkin. Monesti Tuulikin kanssa heillä oli neuvottelua kovaan ääneen, vaikkakin toisiaan mielessään pitivät ja odottivat.
Matkailuyrittäjän alku
Lopulta sitten sain Lapin matkojen malleista päähäni, että matkailun mahdollisuuksia ei ole Punkalaitumella huomattu mitenkään. Se tuli mieleen, kun Porttikalliolle oli jo paljolti melkein ilman budjettia rakennettu ajanmukainen hieno ulkoilu- ja ampumahiihtokeskus. Kuitenkin sen kehittäminen loppui kunnalta lyhyeen, kun kunnan henkilökunta vaihtui ja Lasseltakin loppui mielenkiinto siihen. Tyttärensä ei jaksanut olla pitkään hiihdon parissa. ”Hyviä kehittäjiä ja vahvaharteisia” rakentajia ei kuitenkaan alkanut ilmaantua ja hieman sisuunnuksissani päätin yrittää itse Porttikallion kehittämistä, köyhästä lähtökohdastani huolimatta. Olin jo rakentanut perikunnan metsäpalstalle Yhivuoreen Kömmänän ja Passimökin, joille löytyi kummasti hieman käyttöäkin jo alusta alkaen.
Liityimme lähes pakotetusti Lomarenkaaseen ostamalla muutaman sen osakkeen niin kuin muutkin Lomarenkaan mökkiyrittäjät. Kun sillä yllättävästi alkoi mennä oikein hyvin niin Almamedia oli jostain saanut siitä vihiä ja teki ostotarjouksen Lomarenkaan kaikista osakkeista. Välittömästi kun näin Almamedian tarjouksen soitin toimitusjohtajalle ja puheenjohtajalle sanoen Almamedian tarjousta ”vihamieliseksi ostotarjoukseksi”. Pienellä ryhmällä saimme pidettyä Lomarenkaan suomalaisena alansa ”lippulaivana”. Tästä kehittyi sen verran markkinointia nimelleni, että pian olin Lomarenkaan hallitustouhuissa mukana. Suomen suurin yritys alallaan ja minä sitä neuvomassa. Kyllä ”kutkutti evakon poikaa” moinen tilanne pitkään ja sitten vielä hiukan lisää, kun hallituksen työkieleksi tuli englanti. Olinhan joutunut yhteiskoulusta pois huonon kielimenestykseni takia. Luulen olevani ainut henkilö Punkalaitumella, joka on tehnyt moisen harppauksen ylöspäin. Taidan sittenkin kelvata ihmiseksi. Monta mukavaa retkeä tein Lomarenkaaseen ja muihin hallitushenkilöihin tutuessani. Kerran jopa lauloin karaoke-illassa muille.
Kiinnostus matkailuyrittämiseen jatkui. Ostin Sporttikalliolta kunnalta tontin ja heti eläköityessäni aloin rakentaa sinne Joutsenten Reitin tuella neljää mökkiä turistien vuokrattavaksi. Olimme ostaneet kunnalta jo aiemmin Sarkkilan huonokuntoisen entisen kansakoulun ja korjanneet siitä aamiaismajoituspaikan matkailijoille. Siihen hupenivat kaikki omakotitalon myynnistä tulleet rahat ja tarvitsimme pankista vielä paljon lainaa lisäksi. Nyt ne on maksettu takaisin ja firmamme on vielä pystyssä.
Porttikalliolle sen aikaiset talvilajien vetäjät saivat jopa parit SM-kisatkin aikaiseksi. Eikä silloin vielä muutkaan valtakunnalliset kisapaikat niin nykyaikaisen paljon mahdollisuuksia tarjoavia olleet. Kuntolaiset menestyivät hyvin ja heitä oli riittävän lukuisasti. Oli jopa ”ostettuja julkkiksia ”, Kunnon riveissä oli esimerkiksi maailmanmestari Heikki Ikola ja moni muukin kuuluisa ampumahiihtäjä. Omankin paikkakunnan urheilijoita oli siinä porukassa mukana. Saarisen Jouko hierojana ja nuorissa esimerkiksi Savikon Reima kiertelivät ampumahiihtokisoja Suomessa ja ulkomaillakin.
Tänään jäljellä ovat vain Häkkisen (Rasin) Anna-Liisa ja Koljosen tytär Liitsolasta. Kuuluisa ei taida olla paikkakunnalla kukaan, sillä vaikka Anna-Liisa onkin monen lajin Suomen mestari, hän ei kilpaile paljon katsojia kiinnostavissa lajeissa eikä sarjassa. Monessakin lajissa on Suomen tai jopa Euroopan mestareita paikkakunnalla, eniten ampujia. Perinteiset, hikeä vaativat liikuntalajit ovat lähes unohtuneet osanottajien puutteeseen. Olosuhteet harjoitteluun olisivat täällä ainakin tyydyttävällä tasolla, mutta harrastajia ei pieneltä paikkakunnalta monia löydy. Kuten ei löydy nuorisoa paljolti muutenkaan. Särkän lavatanssitkin pyörivät nykyisin pitkämatkalaisten voimin. Mutta tanssit tuottavat Kunnon urheilun avuksi tärkeätä toimintarahaa.
Vielä rakentaessani kuvittelin mökkiasiakkaikseni urheilupiirejä. Nyt olen huomannut, että yhden tai jopa kahden päivän kisat eivät juurikaan tuota lisää asiakkaita minulle. Kyllä heitä on paremmin vain loman pitäjät tai työmiehet. Kesällä muutama Särkän tanssivieras ja joitakin ryhmiä paikkakunnan erilaisista perhejuhlijoista. Kuitenkin olemme saaneet firmat pystyssä pysymään, ja lyhennykset maksettua, juuri ja juuri. Nyt olemme jo etsimässä tapaa luopua itse yrittämisestä ja saada nämäkin palvelut pysymään paikkakunnalla. Monia asioita tuntematta tämä vasta vaikeaa on. Rahakasta voittoa emme edes toivo, mutta mukava olisi, jos jatkaja olisi perillisemme tai joku tuttu johon voi luottaa, ettei jatkaja vain nenämme edessä myy kehittämäämme yritystä heti voitollisesti eteenpäin.
Kuvassa Katri ja Antti Pärssinen Kahvenitsasta, kuvan luovuttaneen Eila Savian mummu ja äijä.
Johannes ”John” Pärssinen
Teksti Kari Näriäinen
Johannes Arno Pärssinen syntyi Vpl Pyhäjärvellä 1902, lähti nuorena miehenä maailmalle, päätyi siirtolaiseksi USA:han ja kuoli siellä 90 vuoden ikäisenä vuonna 1992.
Johannes tai Juho oli avioton lapsi ja sai äitinsä Anni Pärssisen (myöhemmin Äijö) sukunimen. Juhon isä ei koskaan tunnustanut lastaan. Äiti Anni meni 1907 naimisiin Tuomas Äijön kanssa ja samana vuonna Juholle syntyi sisar Maria. Perhe asui samassa taloudessa Tuomaan veljen Pekan perheen kanssa. Talossa lienee ollut ahdasta, eikä aviottoman lapsen osa noissa oloissa ollut helppo, ja siksi Juho asuikin paljon isovanhempiensa luona Käkisalmessa. Sisällissodan jälkeen nuori mies varmaankin koki, ettei hänellä ole tässä maassa ja näissä olosuhteissa mitään tarjolla ja tunsi itsensä yksinäiseksi. Hän pestautui laivaan Viipurissa 1919 ja lähti merille. Syitä Karjalasta lähtöönsä hän ei halunnut kertoa koskaan.
Juho purjehti puutavarakuunareissa Englannin ja Suomen väliä. Kööpenhaminassa hän sai kuulla, että Norjan Porsgrunnissa varusteltiin täysrikattua (fregatti) purjelaivaa. Hän meni sinne, sai norjalaiset paperit ja auttoi laivan purjehduskuntoon rikaamisessa. Mafalda oli viimeisiä täysrikattuja kaupallisia purjelaivoja.
Mafalda oli menossa salpietarilastissa Honoluluun Havaijille. Purjehdus kesti yli kolme kuukautta. Honolulussa Juho liittyi Yhdysvaltain rannikkovartiostoon saatuaan lupauksen USA:n kansalaisuudesta. Hänestä tuli vartiolaivan kansitykkimies. Kahden vuoden palvelun jälkeen kansalaisuutta ei kuitenkaan herunut, joten 1922 Juho päätti jättää sotilashommat ja poistui omin luvin laivasta.
Vuoteen 1924 Juho oleili Pohjois-Kaliforniassa, välillä paimenessa Idahossa, pankkivirkailijana Bank of Americassa San Fransiscossa ja myyjänä vaatekaupassa Oaklandissa. Tuon ajan valokuvista näkyy, että nuori mies on pukeutunut tyylikkäästi, lierihattu kallellaan ja käsi avoauton ohjauspyörällä. Vaatekaupassa hän tutustui myyjätoverinsa sisareen, tulevaan vaimoonsa Lorena Porteriin.
Kohta Juho, Lorena ja tämän veljet muuttivat Los Angelesiin, jossa Juho kokeili sekalaisia työpaikkoja ja kirjoittautui University of Southern Californiaan. Laman uhatessa hän löysi työpaikan vaikutusvaltaisen liikemiehen autonkuljettajana.
Juho ja Lorena menivät naimisiin 1929. 1930-luvun lama-aikana nuori pari löysi työtä maatilalta San Bernardinon ylätasangolta asuntoa ja ruokaa vastaan. Noin vuoden kuluttua he onnistuivat ilman vakuuksia ostamaan Hemetin kaupungista samantapaisen tilan, jossa alkoivat kasvattaa kalkkunoita ja kanoja, joita aikoivat kuljettaa myytäväksi 100 mailin päässä olevaan Los Angelesiin. Hanke kohtasi vastoinkäymisiä. Maatilallaan he kasvattivat aprikooseja ja vihanneksia. Sodan aikana vuodesta alkaen 1940 Juho oli valtion palveluksessa ja paljon poissa maatilalta.
Juholle ja Lorenalle syntyi kolme lasta, Mary Helen (1934), Jon (1940) ja Paul (1941). 1946 Pärssiset myivät maatilansa, ostivat puutarhan ja alkoivat kasvattaa muiden puutarhatuotteiden lisäksi kukkia. 1950-luvun lopulla Juho suoritti maisema-arkkitehdin tutkinnon ja alkoi suunnitella muille pihoja ja puutarhoja. Vasta vuonna 1966 Juho anoi ja sai USA:n kansalaisuuden; tämä oli tarpeen, koska hänen poikansa Jon oli suorittamassa asepalvelusta. Tällä tavalla Johannes Pärssisestä tuli amerikkalainen John Parssinen, mutta suomalaisuudesta hän ei koskaan luopunut.
20-luvun puoliväliin saakka Juho oli kirjeenvaihdossa Suomeen, mutta sen jälkeen yhteydet katkesivat täysin eikä hänestä tiedetty Suomessa mitään. Juho oli julistettu Suomessa kuolleeksi 1961 käräjäoikeuden päätöksellä.
Vuonna 1965 Juho matkusti ensi kertaa lähtönsä jälkeen Suomeen ja etsi käsiinsä sisarensa Marian ja tämän perheen, jotka asuivat maatilalla Hämeenkyrön Heinijärvellä. Taloon pihaan ilmestyttyään Juho kysyi Maria-sisareltaan, että ”Tunnetko sinä minut”?
”Kyllähän minä veljeni aina tunnen”, Maria-sisar vastasi. Edellisestä tapaamisesta olikin kulunut yli 40 vuotta ja kuollut mies oli herännyt eloon. Siitä sitten alkoivat Juhon ja hänen perheenjäsentensä monet vierailut Suomeen.
Monet parhaista hetkistään John vietti Suomessa sukulaisten ja vanhojen tuttujen kanssa. Hänellä oli maanviljelijän taidot ja ajattelutapa. Juho oli ahkera ja sitkeä yrittäjä. Tavallaan kaikki, mitä hän Amerikassa teki, pohjautui suoraan sieltä, missä hän oli lapsuutensa viettänyt, Karjalasta.