HIITOLAISIA MERKKIHENKILÖITÄ

JOHAN DEUTSCH, kirkkoherra

Johan Deutsch tuli Hiitolan kirkkoherraksi 1738. Hän ehti olla Hiitolassa 35 vuotta ja vaikutti paljon etenkin kansanopetuksen alalla. Hän tunsi hyvin Kannaksen, vaikka olikin syntyään turkulainen, sillä hän tuli Viipuriin konsistorin notaariksi jo 22-vuotiaana. Hän oppi tuntemaan Vanhan Suomen kirkollisen hallinnon erikoisuudet hyvin kohta isonvihan jälkeen, mutta siirtyi Kivennavan kirkkoherraksi. 43-vuotiaana hänestä tuli Käkisalmen eteläisen alueen lääninrovasti. Hän oli poikkeuksellisen tarmokas ja uuttera. Elämänsä lopulla hän joutui kuitenkin kirjakauppiaiden kanssa vastakkain siitä syystä, että käytännössä olevat oppikirjat eivät häntä tyydyttäneet, ja hänen oli pakko ryhtyä omatoimisesti asiantilaa parantamaan.

Saadakseen kansanopetusta varten sopivia kirjasia Johan Deutsch tilasi kirjakaupoista ja kirjapainoista aapisia, virsikirjoja ja katekismuksia sekä teki sen huomion jo v. 1729, että Viipurin konsistorin hankkimat painokset olivat lopussa ja pastori J. Lindstömin Tallinnassa painattamat kappaleet oli loppuunmyyty. Yksin ja yhdessä rovasti B. Hornborgin kanssa hän otti katekismuksesta uusia painoksia, mutta kun nämäkään eivät riittäneet, hän hankki koko Kurkijoen seutua varten kirjaset siten, että hänen Kielissä opiskeleva poikansa painatti suomenkielisiä katekismuksia Saksassa silloisiin oloihin nähden huomattavan määrän, 5000 kappaletta, ja lähetti ne Hiitolaan isälleen, joka toimitti niitä Jaakkimaan ja Kurkijoelle.

Deutsch tiesi, että monet muut papit olivat joutuneet hankkimaan omia seurakuntiaan varten näitä teoksia, eikä hän aavistanut mitään pahaa menettelyssään. Konsistorikin oli kehottanut pappeja tässä asiassa omatoimisuuteen. Deutsch mainitsi, että myös pari pietarilaista kirkkoherraa, Plaschan ja Hennig, olivat Hallessa painattaneet suomenkielisiä virsikirjoja ja ottaneet suurehkon painoksen suomenkielistä Uutta Testamenttia. He olivat näitä kirjojaan myyneet sekä kaupungeissa että maaseudulla ilman, että kirjakauppiaat tai kustantajat olivat puuttuneet heidän asioihinsa, koska kysymyksessä olivat perustavaa laatua olevat hengelliset kirjaset. Asiaan ei liittynyt mikään oman voiton tai hyödyn tavoittelu, vaan puhtaasti uskonnolliset ja kansanopetukseen liittyvät tekijät.

Mutta kirjansitoja ja kirjakauppias Johan Peter Öhman oli hankkinut yksinoikeuden kirjojen kaupusteluun Viipurissa v. 1756, ja hänen kuolemansa jälkeen hänen leskensä solmi avioliiton Johan Henrik Grönrothin kanssa. Tämä käsitti asian niin, että Viipurin kirjakaupan yksinoikeus ulottui myös maaseudulle. Toisin sanoen, Kurkijoen seudun kirjantarpeen tyydyttämisestä huolehtiminen kuului yksinomaan Grönrothille. Tämän vuoksi hän katsoi v. 1770 aiheelliseksi haikeasti valittaa Johan Deutshin ja muiden pappien kirjakauppaa. Se, että nämä eivät ottaneet voittoa kaupastaan, ei ollut vähääkään lieventävä asianhaara, pikemminkin päinvastoin. Sitäpaitsi jo v. 1727 Viipurin konsistori velvoitettiin pitämään huolta siitä, että hengellisiä kirjoja oli kaikkialla saatavissa, tietysti laillisen kirjakauppiaan välityksellä.

Viipurin konsistori asettui tässä kiistassa puolustamaan Hiitolan rovastia. Mutta oikeuskollegio oli toista mieltä. Jos konsistori katsoi asioita maan tavan ja tarkoituksemukaisuuden kannalta, niin oikeuskollegio tuijotti lainkirjainta, ja tämän vuoksi kiista päätyi Deutschille niin onneetomasti v. 1771, ettei hän jaksanut enää kauan elää. Oikeuskollegion ratkaisun ensimmäiset lauseet jo osoittivat, mistä oli kysymys: "Keisarillinen Kollegio on ihmetellen todennut, miten löyhillä ja veltoilla perusteilla Viipurin konsistori on suhtautunut laittomaan ja papistolle sopimattomaan kirjojen kauppaamiseen puolustamalla rovasti Deutschin toimintaa." Se leimattiin papille sopimattomaksi sekä kielletyksi samoin kuin viipurilaisen kirjakauppiaan oikeuksia loukkaavaksi. Deutsch velvoitettiin luovuttamaan takavarikoitu katkismuspainos huokeasta hinnasta Grönrothille. Kirjasten myyntihinnat konsistori ja Viipurin maistraatti velvoitettiin pitämään kohtuullisina.

Vanhan Johan Deutshcin rajatonta epätoivoa kuvaavat ne sanat, jotka hän vähää ennen kuolemaansa kirjoitti kirkon arkistoon jättämiinsä papereihin: "Sitä että Jumala olisi hyvä, minä en usko koskaa. Väärä on hänen tuomionsa. Siinä uskossa minä kuolen." ("At Gud är god, det tror jag inte aldrig, orätt är hans dom och derp� dör jag.")

Johan Deutschin poika Gustaf Fredrik Deutsch seurasi isäänsä v. 1773. Hän oli opiskellut Turussa ja jatkanut opintojaan Kielissä. Hän oli erittäin lupaava nuori pappi, mutta kuoli keuhkotautiin 32-vuotiaana.

Lähde:
Eino Puramo: Kurkijoen seudun historia isostavihasta kunnallishallinnon uusimiseen. Kirjassa Hiitolan historia. Pieksämäki, Sisälähetysseuran Raamattutalon kirjapaino 1958, s. 547-549.

HEIKKI JAATINEN

(s. 1829), maanviljelijä ja valtiopäivämies

Heikki Jaatinen oli syntynyt Pohjois-Karjalassa Pälkjärven Iljalassa huhtikuun 14. päivänä vuonna 1829 rälssitilan lampuodin Matti Jaatisen ja Maria Könösen vanhimpana poikana. Harjoitutaen maanviljelyksen ohella värjärin ammattia ja karjakauppaa, hän joutui liikkumaan paljon, aina rajan takaisessa Aunuksessa asti.

Ensimmäisen vaimonsa kuoleman jäölkeen Heikki Jaatinen joutui uuden naimakaupan kautta Hiitolaan, jossa hän nai Sahakosken rälssitilan omistajan lesken Katariina Lukan v. 1859.

Valaistuneena ja rohkeana uudistusten miehenä Jaatinen heti Hiitolaan muutettuaan joutui mukaan julkisiin tehtäviin ja saavutti johtavan aseman "rohkealla ja päättäväisellä esiintymisellään sekä rehellisellä toiminnallaan kunnallisisssa ja taloudellisissa harrastuksissaan", kuten huoltosihteeri Vilho Kiuru kirjoituksessaan "Hiitolan kuningas" sanomalehti "Karjalassa" mainitsee.

Heikki Jaatisen kyvyt huomattiin melko pian kotinurkkien ulkopuolellakin, koskapa hänet jo v. 1861 valittiin Viipurin läänin edustajana ns. Tammikuun valiokuntaan ja joutui näin näin mukaan valtiolliseen toimintaan.

Jaatinen oli selväpiirteinen ja suorasanainen ja osasi esittää asiansa niin, että sen kaikki helposti ymmärsivät. Kun hän uskalsi lausua mielipiteensä rohkeasti kenelle hyvänsä, ja seisoi järkkymättä omalla kannallaan, ja kun hän vielä lisäksi esitti rohkeita uudistuksia ja taisteli pelkäämättä mm. sorretun suomen kielen oikeuksien ja kansallisen sotaväen asettamisen puolesta, herätti hän pian huomiota, jopa pelkoakin valtiopäivillä v. 1877-1878, joille hänet oli valittu talonpoikaissäädyn edustajana.

Jaatisen suuria älyllisiä lahjoja, kaukonäköisyyttä ja vilpitöntä isänmaallista mieltä osoittavat hänen esiintymisensä niin hyvin Tammikuun valiokunnassa kuin valtiopäivilläkin. Vilho Kiuru kirjoittaa hänen lausunnoistaan Tammikuun valiokunnassa edellämainitussa sanomalehtiartikkelissaan mm. seuraavaa: Kun keskusteltiin papiston palkkauksen uudelleenjärjestämisestä, Jaatinen puheenvuorossaan lausui mm. "...niin myös pidän pappien virkatalot ihan sopimattomina papin viralle. Mahdotontahan on papin samassa olla kelvollinen sielunpiamen ja taitava maanviljelijä, jonka tähden ja koska tulot pitäjästä aina ovat yhtäläiset, mutta maa ainoastaan hyvin viljeltynä antaa hyvän sadon, papin toimitukset luonnollisesti jäävät takapajulle ja aika kuluu maanviljelyksessä."

Lähde: V. H. Vainio: Hiitolan historia. Myöhäisin osa vuodesta 1865 lähtien seurakunnan ja pitäjän hallintoelinten lakkauttamiseen 1950-luvun alussa. Kirjassa Hiitolan historia. Julkaisija Hiisi-säätiö. Pieksämäki, Sisälähetysseuran Raamattutalon kirjapaino 1959, s. 96-100.

JUHO PÖSÖ

(s. 1840), kauppias ja liikemies

Mitä oli miehiään Juho Pösö, tämä aikoinaan koko Karjalassa ja laajalti muuallakin Suomessa tunnettu kauppias ja liikemies? Olipahan vain yksi erään ihan tavallisen, Hännilän kylästä kotoisin olevan hiitolaisen talonpojan Pekka Pösön pojista.

Juho-pojassa piilivät liikemiesvaistot jo nuoresta alkaen. Hän aloitti sittemmin niin loistavasti menestynen liikemiseuransa avaamassaan vaatimattomassa sekatavarakaupassa kotinsa aittarakennuksessa joskus 1860-luvulla.

Pösöllä oli liikemiesälyä ja hänellä täytyi olla myös hyvää onneea, koskapa hän jo melko varhain liikemiesuransa alkutaipaleella sai hankituksi omia laivoja, joilla kulki Laatokalla ja Pietarissa, vieden omia vaatimattomia ulosvientitavavaroitaan, pajun parkkia, rättejä, voita, puolukoita ja myöhemmin sahatavaraa omalta sahaltaan. Paluulastina laivat toivat sen ajan tärkeimpiä tuontiartikkeleita, viljaa, jauhoja, hersryynejä, luita Pösön oman teollisuuden ruoaksi a kaikenlaista muuta käyttötavaraa.

Pösöllä oli kolme laivaa, joiden nimet kylälahtelaisten muistaman mukaan olivat "Alli", Jenny" ja Vellamo". Lastaus- ja tuontisatama oli Pekonlahti

Selväjärkisenä liikemiehenä Pösö huomasi uuden ajan esiin rynnistäissä metsien arvon. Kun talonpojat olivat saaneet tilojensa omistuskirjat haltuunsa, ryntäsi parvi häikäilemättömiä keinottelijoita talonpoikaparan kimppuun. Pösö ei ollut muita huonompi. Hän osti metsät pojineen ja sahautti lautatavaran omalla sahallaan Sahankoskella, mistä oli lyhyt matka Pekonlahteen. Tavaran omilla laivoillaan kuljettaen hän sai pysymään kustannukset alhaisina ja tavaransa aina kilpailukykyisenä.

V. 1885 Pösö sai kunnan viranomaisilta luvan perustaa vedenvoimalla käyvän yksiraamisen kotitarvesahan ja sirkkelin, joita hän sittemmin laajensi. Seuraavana vuonna hän perusti samaan paikkaan, Sahankoskelle, luujauhomyllyn, saippua- ja liimatehtaan. Myöhemmin hän laajensi teollisuuttaan perustamalla Hännilään, Kokkolanjoen varteen nahkatehtaan, jonka yhteydessä oli satulasepän verstas. Niinikään hän perusti tiilitehtaan ja saviruukkutehtaan, ja kun Pösöllä lisäksi vielä oli myllyjä ja meijereitä, saamme aavistuksen hänen liiketoimintansa laajuudesta ja monipuolisuudesta.

Kauppoja hänellä oli kolme, nimittäin Hännilässä, Pekonlahdessa, minne se perustettiin lastaustoiminnan täällä vilkastuttua, ja asemalla Linnalan kauppa, jonka Pösö perusti rautatierakennuksen aikana.

Pösö osti ja myi kaikkea sen ajan tavaraa, vähittäin aj tukussa. Karjala, aina Nurmesta ja Pietaria myöten, oli hänen piiriään. Pösön kaupat olivat muuten aivan ilmiömäisen hyvin varustettu. Ilmankos Hiitolassa hieman ylpeillen sanottiinkin: "Mitä ei uo Pösös, sitä ei uo ko Pietäris." Tai jos jokin isäntä sattui olemaan hieman kerskaavalla päällä, voi hän kehaista: "Meil on ja Pösös."

Jos jokin puotiapulainen vastasi ostajalle, ettei sitä ja sitä tavaraa ole, sai hän heti lähdön. J. Rajala (Bunda), joka oli monet vuodet Pösön palveluksessa, ensin kauppa-apulaisena, sitten Linnalan liikkeen hoitajana, kertoo Pösöstä: "Kun Pösö palasi matkoiltaan, meni hän kauppaan tultuaan suoraa päätä voi- ja sillivarastoon. Jos sillitynnyrit oli pesty, kannet tiiviisti tynnyrien päällä ja hyvä suolavesi voitiinussa, lähti hän tyytyväisenä pois. Päinvastaisessa tapauksessa saivat puotilaiset nuhteita. Luonteeltaan Pösö oli tulinen, mutta hyväsydäminen, viikolla vaativa, pyhänä vertainen."

Koska Pösö oli luvannut ostaa kaikkea, toi kerran eräs Hiitolan mies, joka ehkä halusi pilailla hänen kanssaan, lumikuorman myytäväksi. "Se on kymmene pennii kuormalta. Vie tuon Linnvuore meäl!" virkkoi Pösö vähääkään häkeltymättä.

Pösön omalaatuisesta kaupanteosta puhuttaessa kerrotaan hänen ymmärtäneen jo silloin nykyisen kytkykaupan tehokkuuden. Kun hänelle sattui jäämään varastoon epäkuranttia tavaraa, kuten esimerkiksi huopikkaita kesäksi, kytki hän ne välttämättömyystavaroihin, jauhoihin ja mahorkkaan. Jos ostit huopikkaat, sait jauhoja ja tupakkaa, muuten et. Muuten Hiitolan ukot olviat kehuneet Pösön kaukonäköisyyttä tässäkin asiassa, sillä huopikkaat osoittautuivat erinomaisiksi jalkineiksi heinäpellolla.

MARTTI TALVELA

(s. 1935), oopperalaulaja

Kaivattu jättiläinen

KAISA IITTI / Helsingin Sanomat / 27. heinäkuuta 1999

Martti Talvela oli suomalaisen oopperataiteen legenda

Bassolaulaja Martti Talvela (1935-1989) oli suomalaisen oopperataiteen legenda, jonka yllättävä kuolema oli suuri menetys Suomen musiikkielämälle. Hänet muistetaan kuitenkin edelleen tärkeänä oopperataiteen tienraivaajana. Oli kaunis ele, että Savonlinnan oopperajuhlat kunnioittivat Talvelan muistoa hänelle omistetulla konsertilla Kerimäen kirkossa sunnuntaina. Konsertin yhteydessä julkistettiin myös Talvelan ennen julkaisemattomista radionauhoituksista koottu uusi äänilevy. Levylle "A Tribute to Martti Talvela" on koottu pääasiassa ooppera-aarioita, mutta myös joitakin suomalaisia kansanlauluja. Lisäksi levyllä kuullaan Jean Sibeliuksen Kullervosta Kullervon valitus. Levyn koordinaattorina on toiminut akateemikko Joonas Kokkonen.

Kansainvälinen ura alkoi Tukholmasta

Kuten moni muu suomalainen laulaja, Talvela oli taustaltaan kansakoulunopettaja ja kirkkomuusikko. Hänen kansainvälinen uransa alkoi Tukholmasta, jossa hän opiskeli ja josta hänet keksittiin Bayreuthin Wagner-juhlille Saksaan 1960-luvulla. Hänen ensimmäinen työpaikkansa ammattilaulajana oli Berliinin Deutsche Oper. Myöhemmin maailman merkittävimmät oopperatalot tulivat hänelle tutuiksi: mm. Wienin valtionooppera, Milanon La Scala ja New Yorkin Metropolitan. Vuosien varrella hän esitti kaikki keskeiset bassoroolit, joista parhaiten hänet muistetaan Modest Musorgskin Boris Godunovina ja Joonas Kokkosen Paavo Ruotsalaisena. Paavo Ruotsalaisen roolin Kokkonen kirjoitti juuri Talvelaa varten. Suomalaisen oopperataiteen puolesta Talvela teki tärkeimmän työnsä Savonlinnan oopperajuhlien johdossa vuosina 1972-79. Hän paneutui työhönsä suurella kutsumuksella, henkilökohtaisia uhrauksia kaihtamatta.

Savonlinnan uusi kukoistus Talvelan ansiota

Hänen ansiostaan Savonlinnan oopperajuhlat nousivatkin uuteen kukoistukseen. Filosofian tohtori Pentti Savolainen on valottanut kahdessa tutkimuksessaan Savonlinnan oopperajuhlien vaiheita ja korostanut ennen muuta Talvelan merkitystä juhlien nostajana. Talvelan ja Savolaisen julkaistu kirjeenvaihto on puolestaan kuvannut Talvelan persoonaa: voimakastahtoista, määrätietoista taiteilijaa ja ihmistä. Myös toimittaja Seppo Heikinheimon kirjoittama kirja Talvelasta, Jättiläisen muotokuva, antaa monipuolisen kuvan Suomen musiikinhistorian ehkä tunnetuimmasta laulajasta. Kriitikoiden kynästä Talvelan lahjat saivat suitsutusta. Erik Tawaststjerna kirjoitti Talvelasta seuraavaan tapaan Helsingin Sanomissa vuonna 1977: "Zdjes horosho, täällä on hyvä olla. Laulun sanat symboloivat selvästi Martti Talvelan tunnelmaa. Hän oli loistavassa vireessä. Kohta hänen äänensä kimmeltäisi kuin virtaavan joen pinta auringonpaisteessa. Entä unelma, inspiraatio? Se leijasi ilmassa jo tämän ilmetyn Boris Godunovin ja erämaan profeetan astuessa lavalle moitteettomassa frakissaan, solmio dandymaisen huolettoman tarkasti kohdallaan." Talvelan persoonaan kuului musiikin lisäksi kiinnostus luonnonmukaista maanviljelystä ja lammastaloutta kohtaan. Näitä molempia hän harjoitti kotitilallaan Juvalla.

JUHO PAKSUJALKA

(s. 1883) kansanedustaja ja kunnallispoliitikko

Juho Paksujalka oli aikanaan yksi Hiitolan ja koko Karjalan merkittävimmistä talonpojista. Hänen Turkkorpi-niminen maatilansa sijaitsi Pukinniemen rautatiepysäkin lähellä Kilpolan kylän saloalueella. Selvyyden vuoksi on todettava, että vaikka hänestä Hiitolan kylähistorissa kerrottu elämäntarinansa on Kilpolan kyläkuvauksen yhteydessä, hän ei varsinaisesti ollut kipolalainen, vaan kylän saloalueelle muuttanut tulokas. Hän ei tiettävästi koskaan asunut Kilpolan kantakylässä Kilpolan saarella, vaan syntyi Hiitolan Mustolassa 1883 ja kuoli Anjalassa 1951. Hän oli tarmokas maanviljelijä, keskeisissä tehtävissä käytetty kunnallis- ja talousmies sekä yhteiskunnallisista asioista kiinnostunut maanviljelijäpoliitikko. Hänen yhteiskunnallisen toimintansa ja voimansa parhaat vuodet olivat ne kaksikymmentä vuotta (1924—44), mitkä hän toimi yhtäjaksoisesti Hiitolan kunnanvaltuuston puheenjohtajana. Viipurin läänin itäisestä vaalipiiristä valittuna maalaisliittolaisena kansanedustajana hän toimi vuosina 1933-1936 ja 1939-1948. Jälkimmäisestä jaksosta hän edusti vuodesta 1945 lukien Kymen itäistä vaalipiiriä. Presidentin valitsijamieheksi hänet valittiin viisi (5) kertaa vuosina 1925, 1931, 1937, 1940 ja 1943. Lisäksi hänellä oli lukuisia muita kunnallisia sekä maakunnallisia luottamustehtäviä maataloudellisen järjestötoiminnan ja talouselämän aloilla.

Juho Paksujalka osoitti jo nuorena miehenä omaavansa tarmokkaan miehen toimintaedellytykset. Turkkorven tilaansa hän laajensi uudisraivausten ja lisämaaostojen kautta siten, että viime sotien alueluovutuksen aikaan tilan kokonaispinta-ala oli jo noin 200 ha ja siitä peltoa 43 ha. Nuorempana hänen henkilökohtainenkin työpanoksensa tilan raivaamisessa ja hoidossa oli suuri, mutta hänen jouduttuaan yhä tiiviimmin yhteiskunnallisiin tehtäviin tilan hoito jäi lähinnä hänen poikansa Väinö Paksujalan huoleksi. Samaan suuntaan vaikutti myös Juho Paksujalan heikentynyt terveys. Mielipiteiltään Juho Paksujalka oli edistyksellinen. Eduskunnassa hän edusti karjalaista talonpoikaisnäkemystä parhaimmillaan. Suomalai- suusasiassa hän nykyisen mittapuun mukaan oli tietyssä määrin vanhoillinen ja osallistui aikanaan ns. ruotsalaisuuslaeista eduskunnassa käytyyn jarrutuskeskusteluun saaden mm. puhemies Kalliolta muistutuksen. Kunnanvaltuuston puheenjohtajana hän oli täsmällinen, tarkka ja tinkimätön, ja hänen huomionsa saattoi kiinnittyä pieniinkin yksityiskohtiin, mistä oli osoituksena mm. se, että hänen aloitteestaan poistettiin tupakointioikeus kunnanvaltuuston kokoushuoneessa istunnon aikana. Hiitolan kunnassa hänen puheenjohtajakautensa oli voimakkaan kehityksen kautta, mikä on ymmärrettävääkin, sillä se sattui juuri Karjalan nousun parhaisiin vuosikymmeniin.

Kansanedustajan vastuunsa Juho Paksujalka otti vakavasti. Tärkeitten ratkaisujen aikana hänen kerrotaan kävelleen tavallista kumarammin hartioin. Sotien jälkeisten siirtolaisvuosien aikana hän hoiti väsymättä hiitolaisten sekä muiden karjalaisten valitsijoittensa lukemattomia asioita, sillä hän oli luonteeltaan hyvänsuopa, avulias ja vaivojaan säästämätön. Sitkeissä neuvotteluissa hän kuitenkin saattoi hermostua ja olla kärsimätönkin. Sotien jälkeen Juho Paksujalka osti kolmen muun hiitolaisen kanssa Anjalan kartanon erään sivutilan, minkä he sitten jakoivat keskenään saaden kukin hyvät, elinkelpoiset tilat Myllykosken teollisuusalueen lähettyviltä, missä perilliset harjoittavat nyt uudenaikaista maatilataloutta (lähde: H. Lankinen).

ROBERT KUITUNEN

Tyhjätaskusta menestyväksi liikemieheksi

Robert Kuitunen oli ahkera ja aikasaava sekä tarkka mies taloudenpidossa. Hänen elämäntarinansa on eräänlainen
hiitolainen tuhkimotarina, jossa on samoja piirteitä kuin Juho Pösön menestystarinassa. Oheisena on melko suora
lainaus Hiitolan kylähistorian sivuilla 228-230 julkaistusta Robert Kuitusen elämästä ja merkityksestä hiitolaisessa
yhteiskunnassa.
Robert Kuitunen saapui nuorena miehenä Hiitolan Marjakosken kylä ”alakylään” Ikalaan Joutsasta täysin tyhjänä
lankkusahurina vuosisadan (1800-/1900-) vaihteessa päällään vain paksussa pihkan kontassa olevat
metsätyömiehen vaatteet, mutta kuoli 63-vuotiaana v. 1938 erittäin varakkaana miehenä, monen maatilan ja
suuren valiokarjan omistajana sekä puutavaraliikemiehenä.
Robert Kuitusesta, tuosta tyhjästä alkajasta, väsymättömästä uurastajasta, hieman originellista, mutta lopulta
varakkaasta miehestä tietävät sekä ikalalaiset että muut hiitolalaiset kertoa mitä erilaisimpia tarinoita, mutta
kaikki silti tosia. Kaikesta hänen toiminnastaan näkyi, että hän oli pannut päämääräkseen menestymisen ja
rikastumisen. Tästä hänen mieliaspektistaan nähtävästi myös johtui, että vielä silloinkin, kun hän oli jo varakas
mies, hänen elintapansa olivat vaatimattomat ja pukeutumisensa aivan askeettista. Mutta hän oli työntekijä ja
osaaja. Kun Kuitunen paikkakunnalle saapuneena sekatyöläisenä ryhtyi kaivamaan talojen pellonojia ja työn
teettäjä vaati, että ojankaivajalla pitäisi olla ojan poikkileikkauskaava, schablona, jotta ojasta tulisi kauttaaltaan
samanlaista ja kaunista, Kuitunen ei huolinut mallia, mutta oja oli hyvä. Kun hän talvisin oli metsätöissä, hän
laittoi itse ruokansa, mikä oli joka päivä samanlainen: hän kuori perunoita ja latoi niitä sekä Amerikan silavaa
kerroksittain saviruukun täyteen ja jätti sen kortteeritalon emännälle, jotta tämä panee sen päivällä tuvan uuniin
paistumaan. Topias Hannukaisen kertoman mukaan Kuitusen tultua illalla tuli metsästä, oli paistos kypsä ja hän
söi perunat sekä mahdollisesti sulamatta jääneet silavankappaleet ruisleivän kera ja lopuksi joi pottiin jääneen
rasvaheran potin reunasta. Sekatöissä ansaitsemillaan varoilla hän tilaisuuden tullen osti ensimmäisen maatilansa
Ikalasta ja lisäsi sen jälkeen omaisuuttaan jatkuvasti. Hän ei pitänyt sade- eikä pyhäpäiviä, vaan oli työssä. Jos hän
oli kyntämässä ja joku tuli asialle hänen luokseen, hän ei pysäyttänyt hevosia tämän vuoksi, vaan kyntö jatkui ja
asiakas sai kävellä rinnalla puhuen asiaansa. Vihdoin hän solmi avioliiton ja sai lapsenkin, mutta hänellä ei ollut
aikaa tulla tupaan siksi hetkeksi, kun pappi kastoi lasta, vaan hän itse kattoi riihtä. Papin pois mennessä hän
pudotti riihen katolta papille rahan matka- ym. kuluista. Ihmeteltiin, että Kuitunen malttoi töiltään lähteä
kunnallislautakunnan kokouksiin sen jäsenenä ollessaan. On todennäköistä, että suurimmat harppaukset
varallisuutensa lisäämisessä Robert Kuitunen teki puutavarakaupoillaan. Hän osti ja myi järeää puutavaraa
erityisesti 1920-luvulla, jolloin mm. Ilmeen Salokylän metsiä hakattiin sen jälkeen, kun Ilmeen hovin torpparit
olivat saaneet torpparilain nojalla tilansa itsenäisiksi. Kuitusta moitittiin silloin hitaaksi maksajaksi, mutta tämä
nähtävästi johtui siitä, että hänellä ei ollut suuria alkupääomia, vaan hänen oli myytävä tukkinsa, ennen kuin hän
pystyi maksamaan kauppahinnan metsänomistajille. Kuitusen kaupallista näkemystä ja ajattelua kuvaa myös se,
että kun hänelle joskus hyvinä vuosina kasvoi heinää erityisen runsaasti, hän ei myynyt sitä silloin, koska muillakin
oli hyvä vuosi ja heinä oli halpaa. Hän odotti, ja kun tuli huono heinävuosi, hän myi suuria heinämääriä ja nyt
kalliilla hinnalla; kerrankin oli ostajia Pohjanmaalta asti.
Robert Kuitusessa oli siis ollut jotain siitä määrätietoisuudesta ja taloudellisesta nerokkuudesta, mitä Hännilän
kohdalla oli tavattu Juho Pösössä: Kuitunen kehitti tyhjästä alkaen suurtilan ja pani sen erin- omaiseen kuntoon,
kasvatti kuuluisan karjan ja perusti kukoistavan puutarhan; tämän lisäksi hän rakensi uudenaikaisen vehnämyllyn
ja toimi liikemiehenä. Pösön mittoihin Kuitusen saavutukset eivät kuitenkaan ehtineet, mutta kieltämättä hän
Juho Pösön rinnalla oli hyvänä esimerkkinä toisaalta niille, jotka uskoivat, että yritteliäisyys ja hellittämätön
ahkeruus olivat edelleenkin menestymisen salaisuutena, ja toisaalta taas niille, jotka väittivät yhteiskunnan olevan
syypää heidän köyhyyteensä ja kurjuuteensa. Mahdollisuudet on jokaisen luotava itse, ne eivät tule maaten.

Muita hiitolaisia merkkihenkilöitä

Eeva Kilpi, os. Salo (s. 1928), kirjailija