Anneli Pietilän muistelmat Säiniöltä ja sota-ajasta

 

Kuvassa Anneli Pietilä (oikealla)  sekä hänen äitinsä Selma Kölhi ja lapset Veikko ja Sinikka.

 

Lapsuudenkoti Karjalassa

Olen syntynyt Viipurissa 9.2.1935. Syntyessäni olen painanut viisi kiloa ja minulla oli kaksi hammasta edessä alhaalla äitini kertoman mukaan ja viiden kuukauden ikäisenä jo viisi hammasta. Synnyin Viipurin kaupungin sairaalassa. Olin nuorin lapsista. Veljeni veikko oli syntynyt 9.5.1931 ja siskoni Sinikka 30.9.1933.

Isäni Johannes Kölhi oli syntynyt 27.10.1889 Ihantalassa ja äitini Selma Elviira (o.s. Lankinen) Kaukolassa 3.11.1903. Heillä oli siis 14 vuotta ikäeroa ja sen kyllä huomasi myöhemmin.

Kotini sijaitsi Säiniöllä, se on noin 10 kilometrin päässä Viipurista rajalle päin Pietarin radan läheisyydessä. Kylässä oli noin 6000 asukasta ja se oli täynnä omakotitaloja, osa tsehovilaistyyppisiä taloja. Kotini oli väriltään keltainen, kaksikerroksinen. Alhaalla oli iso tupakeittiö leivinuuneineen, välikamari (vastasi kai olohuonetta) ja makuuhuone. Eteisestä meni raput yläkertaan, jossa oli yksi tosi suuri huone uuneineen ja toinen pienempi, joka oli kylmätila. Siellä me säilytimme kesällä kerättyjä marjoja, mm. karpaloita isossa pyykkikorissa. Isompi huone oli vuokralla ajoittain. Sisälle tullessa oli lasiveranta, jossa äiti kasvatti kukkasia ikkunalla.

Meillä oli kaunis piha ja puutarha kasvimaineen. Äitini rakasti kasvien ja kukkien hoitamista ja meillä oli aina iso kasvimaa. Kaivo oli keskellä pihaa ja sen vieressä oli suuri haapa. Pihalla oli myös iso kivi ja sen juurella oli tomaatteja ja hyvin tummanpunaisia daalioita, joita äitini kutsui ”jöreneiksi”. Liiteri oli myös pihan reunalla, siinä oli puita ym. tavaroita.

 

Mummonmäki ja Lehto

Kotini sijaitsi lähellä rataa, joka meni aina Pietariin asti. Välissä oli ns. ”Mummonmäki”. Siinä kasvoi muutama suuri haarallinen koivu ja muita pienempiä lehtipuita. Sitten oli pieni pelto ja sitten meidän talo. Toisella puolella kasvimaiden ja perunamaan takana oli pieni metsä, jota kutsuttiin ”Lehdoksi”. Siellä kasvoi paljon myös lehtipuita ja lehtokasveja. Välissä kulki puro, joka virtasi ympäri vuoden ja laski Säiniön jokeen. Se tuli pitkältä metsästä ja oli hyvin kirkasvetinen. Lehto oli jollakin lailla kiehtova ja kun se oli aika pieni, niin sinne uskalsi mennä.

Kotimme pohjoispuolella oli luonnonkivistä tehty kiviaita ja sen takana asui ”Urosen täti”, koko kylän rakastama ompelija. Hän oli leski ja hänellä ei ollut lapsia, mutta hän rakasti kaikkia lapsia suunnattomasti. Hänen nimensä oli Anni. Annin talo oli vaalea kaunis huvila, jossa oli myös lasiveranta ja upea puutarha. Annilla oli aina meille lapsille antaa herkkuja, kuten kakkuja ynnä muuta hyvää. Äidille hän oli hyvin tärkeä ihminen, ja myöhemminkin evakkoaikana hän kävi meillä ympäri Suomea ja ompeli meille vaatteita.

Toisella puolella asui ”Kokon Eeva”. Hän eleli yksin ja oli myös lapsirakas. Hän sairasti reumaa, ja oli senaikainen kasvissyöjä. Hän keräili mm. muurahaisen munia, joilla hän paranteli sairauttaan. Hänellä oli myös kaunis puutarha hyötykasveineen ja kissa sekä erivärisiä kanoja ja komea kukko.

Noin seitsemän kilometriä rajalle päin oli meidän metsäalue. Se sijaitsi Näykijärven rannalla Honkaniemessä. Siellä oli ihana hiekkaranta, jossa kävimme isän kanssa pyörällä uimassa. Isä teki meille pyöreistä kaisloista veneitä, joita uitimme. Isä vei aina kaksi kerrallaan pyörän takana ja edessä olevilla istuimilla. Alue oli isän suvun yhteismetsää ja kaikilla oli omaa rantaa, meidän oli tarkoitus tehdä sinne oma mökki.

 

Ennen talvisotaa

Ennen talvisodan syttymistä muistan myös käynnit äidin kotipitäjässä Kaukolassa. Sieltä on kuva myös kesästä 1936, jossa ovat Veikko, Sinikka, minä ja Seppo-serkku. Tällä matkalla minulle meni pähkinä keuhkoihin. En tietenkään muista siitä mitään, mutta äitini kertoi sen olevan vaikea asia sen aikaisissa oloissa. Ensin minut vietiin Käkisalmeen lääkärille ja sitten Viipuriin. Siellä todettiin minulla olevan joku esine keuhkoissa mutta sitä ei voitu ottaa pois, joten minut lähetettiin Helsinkiin. Isä vei minut sinne junalla ja siellä asia hoitui.

Kesistä muistan marjamatkat. Kävimme Suurella Leipäsuolla poimimassa lakkoja, joita kutsuttiin muuramiksi, syksyllä poimimme karpaloita. Jouluista muistan joulukuusen, joka oli keittiössä; siinä oli ihania hapsullisia karamelleja koristeena. Tavallisista arkipäivistä on jäänyt mieleeni äidin leipomispäivät. Äiti paistoi leivinuunissa karjalanpiirakoita, erilaisia marjapiirakoita sekä pullaa ja leipää, kuten siihen aikaan oli tapana. Me lapset saimme leipoa äidin kanssa ja saimme tehdä omat pikkuleipämme ruistaikinasta. Aamuisin söimme usein kaurapuuroa, jossa oli voisilmä ja sokeria. Myös kaakaota joimme usein iltaisin.

Samoin muistan isäni käynnit lauantaina Viipurissa, tuliaisina aina karamelleja ja laatikollinen appelsiineja käärittynä pehmeisiin valkoisiin papereihin. Isän tuttavapiiriin kuului Hackmanin suvun miehiä ja ”Punaisen Lähteentorin” apteekkari. He lienevät olleen tuttuja kapinan ajoilta, jolloin isäni oli punaisten vankina. (Harmi, etten kysellyt asioista enempää silloin, kun isäni vielä eli.) Isäni oli aina hyväntuulinen tullessaan kaupungista. Syynä lienee pienet konjakit, joita ystävien kanssa otettiin.

Säiniön kylässä asui paljon sukulaisia isän puolelta. Oli niin kutsuttu ”Hämäläisten kylä”, joka tarkoitti Jussi Hämäläistä, ison talon isäntää – hän oli mummoni isä. Siis Maria Kölhi oli kotoisin Säiniöltä. Näiden Hämäläisten lapsia olivat mm. Skinnarin täti Wilhelmiina eli Miina Skinnari o.s. Hämäläinen ja Sailion täti, kaikkia en muista.

 

Talvisota

Sodan syttymisestä muistan sen, kun joku koputti ovelle. Hän oli Jussi Hämäläinen nuorempi, joka ilmoitti meille, että kahden tunnin päästä tullaan hakemaan hevosella. Ottaisimme mukaan vain välttämättömät tavarat, vähän vaatteita ja evästä. Olimme kotona, äiti ja me lapset. Isä oli Konkkalassa ja sinne meidät vietäisiin. Konkkala, siis mummola, sijaitsi toisella puolella Viipuria ja kiertäisimme kaupungin. Äitini pakkasi yhden viltin rullalle Veikon selkään, sitten vähän vaatteita, valokuva-albumin, sokerikon ja kermakon (äitini vuonna 1920 ostamat rakkaat esineet ensimmäisestä palkastaan, jotka ovat minulla edelleen). Meidät haettiin hevosreellä.

Muistan, kun matkan aikana sotilaat antoivat lapsille karamelleja, jotta lapset eivät olisi pelänneet ja itkeneet. Pakkasta oli tosi paljon, ja niin saavuimme illalla myöhään Konkkalaan, josta jatkoimme matkaa ensin Talin asemalle ja sieltä junalla muistaakseni Savonlinnaan.

Juna oli aivan täynnä naisia, lapsia ja vanhuksia ja lotat jakelivat meille jotain ruokaa ja yrittivät olosuhteiden mukaan auttaa meitä. Meidät vietiin Savonlinnasta edelleen Jyväskylään.

 

Vesanka, kappale kauneinta Suomea

Jyväskylässä meitä oli vastassa suuren talon isäntä, nimeltään Hugo Halinen. Menimme reellä kovalla pakkasella Vesannon aseman lähelle suureen maalaistaloon (albumissani on kuvia ko. talosta). Emännän nimi oli Hanna ja heillä oli kaksi poikaa Erkki ja Antti, jotka olivat rintamalla, sekä tytär Armi. Oli joulukuu, päivämäärää en tiedä. Jouduimme asumaan ison tuvan yhteen osaan. Tupa oli todella suuri ja siinä oli valtava uuni, jonka päälle meni rappuset. Samaan tupaan tuli asumaan myöskin mummoni Maria Kölhi ja hänen tyttärensä Laura, siis tätini, joka hoiteli oikuttelevaa mummoa. Mummo oli lihava, hyvin määräävä nainen ja hänestä minulla ei ole mitään erityisen hyviä muistoja. Yhteen puoleen asettui Haapiaisen perhe: äiti, tytär ja isä. Talon rengit pelasivat siellä tuvassa iltaisin korttia ja meidän elämämme oli siihen vain sopeuduttava.

Emäntä Hanna Halinen yritti parhaansa mukaan meitä ymmärtää ja auttaa. Keitimme ruokamme keittiössä, kaikki vuorotellen. Hugo-setä oli suurenmoinen ihminen ja rakasti paljon lapsia. Olin silloin neljävuotias ja hän piti minua paljon sylissä, varsinkin kun kuuntelimme radiota. Erikoisesti muistan, kun radiossa laulettiin Sillanpään marssia. Sen opin silloin ja muistan sen ulkoa koko elämäni. Se oli minusta jo silloin upea sekä sanoiltaan että sävellykseltään.

Halisten omat pojat olivat rintamalla. Armi-tytär oli musiikinopettaja ja soitti hyvin pianoa. Hän oli meille todellinen aarre. Hänellä oli meille aikaa ja hänen huoneensa oli kauniisti kalustettu pianoineen. Kesällä soutelimme läheisellä järvellä ja ongimme kaloja. Albumissani on kuvia, joissa ovat Armi ja Hugo-sedän veljen lapset Liisa ja Leena. Heidän isänsä oli arkkitehti. He myös järjestivät meille kaikenlaista hyvää, kuten suklaata ja joululahjoja, pääsiäisenä saimme suuret suklaakukot. Heillä oli suhteita Ruotsiin.

Hanna-täti opetti minut jo neljävuotiaana kutomaan pannulappuja ja kuorimaan raakoja perunoita. Nämä taidot opettelin ja olin hyvin ylpeä, kun minua kehuttiin, että osasin niin hyvin. Rakastin piirtämistä ja piirtelin kauppapaperiin, silloin ei muuta saatu. Piirtelin tavallisella lyijykynällä kotiin liittyviä asioita, kuten keittiön ruoanlaittoa ym.

Tämä sotatalvi oli hyvin kylmä. Siitä huolimatta laskimme suksilla mäkeä ja muistan, kun meidän posket paleltuivat. Hanna-tädin kanssa veimme kellariin kynttilöitä, jotta perunat eivät paleltuisi. Elämä oli varmasti vaikeata vanhemmille: pyykit pestiin järven rannassa, jossa oli pata, jossa vesi lämmitettiin ja pyykit keitettiin. Sitten ne huuhdottiin avannossa.

 

Joulu Halisissa

Sitten tuli joulu. Jouluaatto oli suurenmoinen. Talon suureen saliin oli laitettu joulupöydät. Koko henkilökunta palvelijoineen ja muonamiehet perheineen oli kutsuttu sinne. Minusta oli ihanaa nähdä todellinen juhlapöytä kinkkuineen ja muine herkkuineen. Voikin oli pyöritelty pieniksi palloiksi, sellaista en ollut koskaan nähnyt aikaisemmin. Ei olisi uskonut, että oli sota sillä hetkellä ja että meitä kaikkia kohdeltiin niin hyvin.

Täälläkin saimme tuntuman konkreettisesti sotaan. Pommikoneet pommittivat Jyväskylää ja myös siviilejä. Meille tehtiin valkoisista lakanoista suojavaatteet ja kun hälytys tuli, menimme metsään piiloon. Meillä oli myöskin jonkinlaiset kaasunaamarit.

Muistan hyvin päivän, jolloin talvisota päättyi. Se oli maaliskuun 13. päivä. Lippu laskettiin puolitankoon ja kaikki olivat murheellisia siitä, että jouduimme luovuttamaan Karjalan ryssälle.

Sitten tuli kevät ja kesä. Me saimme talon maista peruna- ja kasvimaan. Me lapset muiden kylän lasten kanssa leikimme luonnossa. Kävimme järven rannoilla kalastelemassa ja opin silloin myöskin uimaan. Kesällä saimme nukkua talon saunan saunankamarissa ja siellä meillä oli oma rauha. Talossa oli suuri puutarha mansikkamaineen, marjapensaineen ja omenapuineen. Syksyllä kävimme äidin kanssa sienessä. Maisemat olivat mahtavia. Korkeita koivikkoisia mäkiä ja siellä suunnattomasti sieniä, kauniita karvarouskuja ja haapasieniä. Niitä lähinnä äitini poimi.

Syksyllä 1942 muutimme pois Halisista parin kilometrin päähän erääseen niemeen. Sen niemen nimeä en muista. Asuntonamme oli saunatupa tai lähinnä -kamari. Siinä oli vain hella ja paistinuuni ja se oli tarkoitettu lähinnä kesäasunnoksi. Mutta saimme ”oman kodin”, eikä tarvinnut olla kenenkään nurkissa.

Paikka oli huikaisevan kaunis, ylhäällä mäen päällä oli omistajan talo, jossa asui vain kesäisin ja viikonloppuisin omistaja. Muuten hän asui Jyväskylän kaupungissa. Talo oli aika huvilamainen ja siinä asui palvelija ymnpäri vuoden hoitaen puutarhaa ja lehmää, kanoja ja sikaa. Saimme ostaa talosta maidon ja kananmunia. Rannassa olevassa saunakamarissa oli talvella tosi kylmä, vesi saattoi jäätyä ämpäriin ja äitini nousi öisin lämmittämään hellaa. Siskoni aloitti siellä toisen luokan ja veljeni oli jo kolmannella luokalla. Järvi oli varsin suuri ja edessä oli saaria, joissa kävimme poimimassa puolukoita ja keräsimme myös puita käyttöömme. Isä kävi töissä Valmetin tykkitehtaalla. Rata oli melko lähellä meitä, samoin pysäkki, josta meni juna Jyväskylään.

 

Takaisin Karjalaan

Keväällä 1941 muutimme takaisin Karjalaan. Oli toukokuun ensimmäinen päivä, siis vappupäivä kun tulimme Viipuriin. Muistan, kun odotimme linja-autoa linja-autoasemalla ja ympärillä oli paljon väkeä, myös ylioppilaita vappuviuhkoineen ja -palloineen. Minun teki kovasti mieli saada keltavalkoinen vappuhuiska mutta sitä ei minulle ostettu, olin kovin pettynyt. Läksimme linja-autolla Kärstilään, Viipurista pohjoiseen ja asetuimme asumaan Kärstilän kartanon muonamiesten taloon, joka oli säilynyt pommituksessa. Näitä taloja oli noin neljä kappletta, mutta kartanon päärakennus ja navetta sekä muut rakennukset olivat täysin raunioina. Taloon sijoitettiin kaksi perhettä ja meillä oli käytössä iso tupakeittiö ja yksi kamari.

Täällä alkoi uusi jakso elämässämme. Näkymät olivat lohduttomat, sodan murjomat maisemat. Metsät olivat täynnä rikkinäisiä puita ja palaneita ja pommitettuja talojen raunioita oli kaikkialla. Tosin oli paljon saatu siivotuksi ja korjatuksi.

Meille lapsille kaikki tuntui mielenkiintoiselta. Oli paljon myöskin sodan jälkeen jäänyt räjähtämättömiä ammuksia, miinoja ym., vaikka alue oli haravoitu ennen sinne pääsyä. Sattui paljon onnettomuuksia, varsinkin pojille, jotka löysivät erilaisia sotatarvikkeita metsistä ja raunioista.

Isä ja äiti olivat päivät töissä, äiti osapäiväisesti. Päätalossa asuva maanviljelijä viljeli perunaa. Olin silloin seitsemänvuotias ja jouduin tekemään määrättyjä kotitöitä kuten tiskaamaan, siistimään kotia ja hakemaan maidon meidän mummolasta, jonne oli noin kahden kilometrin matka. Muutoin meille jäi aikaa leikkiä muiden lasten kanssa. Vanhat kartanoiden rauniot kiinnostivat kovasti. Sieltä saattoi löytyä vanhoja esineitä ynnä muuta lapsille mielenkiintoista. Kartanoiden suuret puutarhat olivat kukkaloistossaan. Erityisesti Saarelan kartanon pääsisäänkäytävän kahden puolen olevat kiviset leijonat olivat säilyneet aika hyvin. Niillä ratsastimme leikeissämme.

Kesäkuussa menimme katsomaan kotiani Säiniölle. Kylässä oli asunut ennen sotia noin 6000 asukasta, mutta kaikki talot olivat raunioina. Savupiiput törröttivät lohduttomina. Kukat ja puut kukkivat niin kuin vain kesäkuussa voi. Ihmiset itkivät nähdessään tämän hävityksen. Isä oli jo alkanut uuden talon rakentamisen suunnittelun, hän kävi rakentamassa setäni kanssa meille uutta kotia Säiniölle.

Talo valmistui syksyllä 1943. Siinä oli iso tupakeittiö ja makuuhuone. Tarkoitus oli myöhemmin rakentaa lisätiloja.

 

Kouluun Ihantalaan

Helmikuussa 1943 aloitin ensimmäisen luokan Ihantalaan rakennetussa parakkikoulussa. Meiltä oli sinne matkaa noin kahdeksan kilometriä ja kuljimme sinne kävellen ja liftaamalla kuorma-autoissa tai hevoskyydeissä. Silloin ei sinne kulkenut busseja ja oli tapana ottaa ihmsiä kyytiin erilaisiin kulkuneuvoihin. Osasin lukea ja kirjoittaa hyvin, sisarusten lukukirjat osasin ulkoa. Laskeminen jäi heikommalle.

Syksyllä aloitin koulunkäynnin Säiniön parakkikoulussa, siis toisen luokan. Mutta kuukauden jälkeen sairastuin astmaan ja moniin vaikeisiin keuhkotulehduksiin. Jouduin Viipurin läänin sairaalaan ja minulla todettiin vaikea astma. Sairaalassa ollessa leikattiin minulta myös nielurisat ja angiinat loppuivat siihen. Olin poissa koko syys- ja kevätlukukauden, joten toinen luokka oli vain yhden kuukauden pituinen.

Koko kevättalven olin siis pois koulusta. Leikin paljon ulkona mutta sairastelin jatkuvasti. Kun kevät koitti, aloin voida paremmin. Keväältä muistan, miten paljon linnut lauloivat ja käet kukkuivat. Äiti oli laittanut koko kevään puutarhaa ja kasvimaan. Luonto oli kauneimmillaan, kun alkoi kuulua hälyttäviä uutisia kesäkuun alkupuolella. Kesäkuun yhdeksännen päivän tienoilla Viipuria alettiin pommittaa. Koska olimme lähellä Kannakselle kulkevaa rataa, olimme tietysti peloissamme. En muista tarkkaan, minä päivänä lähdimme, ehkä 15. päivän tienoilla. Silloin Viipuri oli jo tulimerenä kun kuljimme sen ohi pohjoispuolelle, päämääränä Talin asema.

Matkustimme hevoskyydillä, meillä oli kuskina naapurin isäntä, joka oli meille sukua. Äiti ja Kikka (Sinikka) olimme meiltä, veljeni oli tuolloin isäni kanssa mummolassa Konkkalassa Ihantalassa auttamassa heitä matkaan. Meidän kyydissä rattaissa oli myös serkkuni vaimo ja vuoden vanha pikkupoika, joka oli jo lähtiessä hyvin sairas. Hän kuoli Jyväskylän asemalla, hänellä oli ollut aivokalvontulehdus. Koko tie oli täynnä hevosrattaita, joissa oli jonkin verran tavaraa ihmisten lisäksi. Lehmät kulkivat samaa tietä ja matkanteko oli hidasta. Kuljimme Viipurin ohi idän kautta pohjoiseen siis Talin asemalle.

Anneli Pietilän lapsuudenmuistelmat loppuvat juuri ennen Elisenvaaran pommitusta. Samana päivänä, jona Neuvostoliitto valtasi Viipurin (20.6.1944), evakkoja kuljettanut juna joutui pommituksen kohteeksi seistessään Elisenvaaran asemalla. Yli 150 siviiliuhria vaatineesta Neuvostoliiton ilmahyökkäyksestä vaiettiin Suomessa pitkään, mutta Anneli kertoi tästäkin lapsuudenkokemuksestaan. Hänen viimeinen näkynsä Karjalasta, ”Viipuri tulimerenä”, jäi myös lähtemättömästi yhdeksänvuotiaan mieleen. Anneli ei koskaan halunnut palata kotiseudulleen mutta muisteli lapsuuttaan Säiniöllä ja Karjalan luontoa koko ikänsä. 15-vuotiaana hän osti ensimmäisestä palkastaan äidilleen Viipurin toria esittävän taulun.

Anneli Pietilä (o.s. Kölhi) oli syntynyt 9.2.1935 ja siirtyi tuonilmaisiin 17.10.2020. Siunaustilaisuudessa laulettiin yksi hänen lempikappaleistaan, ”Karjalan kunnailla”.