Kaukola – Lavola – Palosilta – Rapattila – Rääsiä – Vatikivi – osa Ykspäätä

Artikkeli on julkaistu alun perin Viipurin pitäjäseura ry:n 50-vuotisjulkaisussa.

Suomenvedenpohjan luoteispuolen kylät eivät olleet kooltaan suuria, asukkaitakin oli verrattain vähän, mutta luontonsa ja maisemiensa puolesta se oli ainutlaatuisen omaperäinen asuinympäristö asukkailleen. Vesistöt, korkeat mäet, viljavat pellot, satoja vuosia vanhat kartanot asukkaineen, viime vuosisadan kauniit huvilat ja muu asutus olivat muokanneet seudusta harmonisen kulttuurimaiseman.

Asukkaiden juuret

Viipuri ympäristöineen oli aina syntymästään saakka ollut monelta suunnalta tulleen väestön kohtauspaikka. Kannaksen ja Vuoksen suunnalta sekä länsipuolen pitäjistä siirtyi karjalaisväestöä. Leikillisesti Viipuria sanottiin myös savolaisten Amerikaksi. Länsisuomalaisista hämäläisten osuus asutuksen alkuaikoina on ollut huomattava ainakin hämäläisperäisistä nimistä päätellen. Kansainvälisyyttä edusti huomattava saksan-, ruotsin- ja venäjänkielinen väestö. Tunnettiinhan Viipuri Suomen kansainvälisimpänä kaupunkina.

Kotikylämme eivät olleet tyypillisiä suomalaisia maalaiskylä, joissa vanhat suvut olisivat asuneet vuosisadasta toiseen. Asia selittyy sillä, että seudulla ei ollut esim. 1900-luvun alkukymmenellä vielä yhtään maatilaa suomenkielisten talonpoikien omistuksessa. Kartanot omistivat kaikki maa-alueet seudulla aina itsenäisyytemme alkuvuosiin asti, huviloiden palstoja ja mäkitupalaisten mökkejä lukuun ottamatta. Voidaan puhua siis todellisesta kartanoalueesta. Omistajat kartanoissa ehtivät vaihtua moneen otteeseen. Tarkkaa tutkimusta näistä vaiheista ei liene olemassa. Mutta tiedossa olevia nimiä katsellessa huomaa saksalaisperäisten nimien olleen yleisimpiä. Viipurin vahva saksalaiskauppiaiden aika 1600-1700-luvulla heijastuu näin myös ympäristön maanomistusoloihin. Tietenkin omistajien mukana on myös venäläis- ja ruotsalaisperäisiä nimiä, mutta ei ainuttakaan suomalaista nimeä.

Väestön enemmistö oli tietenkin suomenkielistä, mutta Lavolasta löytyi vielä 1920-30-luvuilla ”kaikilla neljällä astelevia” sukuja, mikä merkitsi Viipurin suomen-, ruotsin-, saksan- ja venäjänkielen taitamista, joskin vuosi vuodelta yhä vähemmän. Vuosisadan vaihteen tienoilla olivat huvila-asukkaat lähes poikkeuksetta vieraskielisiä.

Asutus eli 1920-30-luvuilla voimakkaan muutoksen aikaa. Ykspään kartanon maista perustetiin asutustiloja, omakotirakentaminen alkoi 30-luvulla, yhä useamman työpaikka oli Tienhaarassa tai Viipurissa, muutamia maatiloja lohkottiin kartanoiden maista ja jotkut kartanoista joutuivat uusien omistajien haltuun.

Kartanot tarvitsivat varsinkin ennen koneellistumisen aikaa runsaasti työvoimaa. Tätä väestöä muutti pääasiassa Karjalasta ja Savosta. Maaseudulta työnhakuun lähteneen väestön oli helpompi asettua lähelle kaupunkia asumaan, työpaikkaan, joka tarjosi samalla elatuksen että asunnon. Mutta usein melko pian monet muuttivat Viipurin esikaupunkeihin ja hakeutuivat itsenäisempiin oloihin. Täten seudun asukkaiden vaihtuvuus oli suuri, eikä ole minkäänlaisia mahdollisuuksia luetteloida kaikkia alueella asuneita ihmisiä. Tosin kartanoiden työntekijöistä löytyy sukuja, jotka sukupolvesta toiseen asuivat paikkakunnalla. Heistä mainittakoon ainakin Tiukkaset, Vilkot Rääsiältä, Riikoset ja Valtoset Lavolan kartanosta.

Kun selailee vuosien 1939-44 Viipurin maalaiskunnan henkikirjaa ja asukkaiden syntymäpaikkoja näiden kylien kohdalta, niin voi todeta, että Viipurin ja maalaiskunnan lisäksi muita paikkakuntia on peräti 63. Karjalaispitäjiä niistä oli lähes 30 ja savolaispitäjät olivat toisena luvulla 20. Tyypillistä on, että länsisuomalaisia ja uusmaalaisia oli vain muutama eikä pohjoisesta ketään. Eniten yksittäisistä pitäjistä muuttajia oli tullut Antreasta, Säkkijärveltä, Lappeelta, Vahvialasta ja Nuijamaalta, siis naapuripitäjistä.

Kyläkuntaamme mullistivat monet suuret työmaat: kanavatyöt 1850-1930-luvun vaihteilla, linnoitustyöt ennen ensimmäistä maailmansotaa ja tietyöt 1930-luvun puolivälissä.  Paikkakunnan oma työvoima ei riittänyt alkuunkaan, vaan työntekijöitä alkoi virrata ympäristöstä ja kaukaa muualtakin maasta. Jonkin verran heistä jäi vakituisesti paikkakunnalle asemaan. Olivathan Viipurin työmahdollisuudet käden ulottuvilla, kun työmaat valmistuivat ja työt loppuivat.

Työt huvilarakennuksilla vaikuttivat monella tavalla kanta-asukkaiden elämään. Varsinkin 1800-luvun loppupuoli ja 1900-luvun alku olivat pietarilaisten kesävieraiden loistoaikaa. Esim. Irja Pursiainen muistaa äitinsä silittäneen pietarilaisperheen liinavaatteiden pitsejä siitä huolimatta, että talossa oli yksitoista palvelijaa omasta takaa, huvila oli joku Pietilän alueen huvioista. Monia valtakunnan vaikuttajia löytyy myös itsenäisyytemme ajan kesäasukkaiden joukosta.

Kylät olivat sen verran hajallaan ja sillä tavalla epäyhtenäisiä, etteivät asukkaat tunteneet toisiaan Ykspään ja Lavolan periltä. Yhteistä yhdistys- tai seuratoimintaa ei ollut, vaan tämän tapaiset riennot etsittiin Tienhaarasta tai Viipurista. Ehkä ainoa yhdistävä tekijä oli yhteinen koulupiiri, jossa kouluikäiset lapset tutustuivat toisiinsa. Yhteisiä tapaamisia olivatkin vain koulun järjestämät äitienpäivät ja muut juhlat.

Syntymäpaikkoja tarkastellessa voitanee tehdä johtopäätös, että Viipurin luoteispuolen asukkaita ei voi merkitä pelkällä karjalaistunnusmerkillä, vaan pienestä asukasmäärästä huolimatta alueemme asukkaat edustavat lähtökohdiltaan hyvin monipuolista väestöä. Jos se ei ollut tyypillinen karjalainen maalaiskylä, niin sitä voisi kutsua vaikkapa ”lähiviipurilaiseksi”, joka on saanut vaikutteita kansainvälisyydestä ja sisä-Suomen saloilta asti. Tämä olikin kyläryhmän erikoispiirre ja rikkaus. Vahva karjalaispohja sulatti muualta tulleen asukkaan kuitenkin hyvin pian sydänjuuriaan myöten karjalaiseksi ehkä pienellä sivumausteella lisättynä. Yhdessä koettu kova kohtalo, kotiseudun menetys, sitoo ihmisiä entistä lujemmin yhteen – siirtokarjalaisiksi.

Lähde: Suomenvedenpohja – kyliä talosta taloon. Kyläkirjatoimikunta: Kalevi Leino, Aino Heinonen, Annikki Palmén, Vilma Teuronen.