Nuoraa

Nuoraan kylään liittyvää muistelua:

Mummo, Vaija, Eka eno ja Virkku eli muistikuvia lapsuuteni Nuoraanlahdelta

Kirjoittanut Heikki Saares
Artikkeli on julkaistu alun perin Viipurin pitäjäseura ry:n 50-vuotisjulkaisussa.

Arposen saari

Viipurinlahdesta lähti kaakon suuntaan useita pitkiä lahdekkeita. Yksi näistä oli Nuoraanlahti. Viereisestä lahdesta sen erotti petäjäkankainen Majaniemen harju. Sen kärjen kohdalla oli neljä saarta. Suurin niistä oli nimeltään Petäjäsaari ja tämän kaakkoispuolella yksi kolmesta pienemmästä Niemensaari. Tämä saari on muistojeni keskipiste.

Niemensaarella, jota myös Arposen saareksi kutsuttiin, asuivat ennen sotia äitini isä, kalastaja Matti Arponen (1861 – 1940) ja hänen tomera yläsommeelainen vaimonsa Helena, o.s. Nikkola (1872 – 1960). Yhteisen soutunsa he olivat aloittaneet Petäjäsaaresta, jossa myös heidän lapsensa syntyivät. Saaren he olivat vuokranneet Kakkolan kartanosta. Isännän kehotuksesta he kuitenkin myöhemmin joutuivat siirtymään läheiseen Niemensaareen, jonne he sitten pystyttivät uuden kodin. Oliko tuon sulassa sovussa tapahtuneen siirron taustalla ollut lähestyvä laki torpparien vapautuksesta? Minkäänlainen katkeruus ei kuitenkaan häirinnyt mummon ja vaijan elämää, vaikka työ oli kovaa ja elanto saatiin luonnon ehdoilla. Mummosaaren, kuten me lapset sanoimme, koti oli viehättävä rakennus lasikuisteineen, joiden värillisistä ikkunaruuduista oli jännittävää katsella maailmaa.

Kesämuistoja saaresta ja saarelaisista

Talon ympärillä kasvoi tammia ja pihlajia, kesällä kukkivat ensin sireenit, sitten keisarinkruunut. – Olemme nyttemmin löytäneet asumattomalta ja viidakoituneelta saarelta keisarinkruunun sipuleita. Istutin niitä kotipihalleni Jyväskylään ja nyt niistä on kasvanut upea liljaryhmä, jonka kukinnoissa on erityisen voimakas kellanpunainen väri. Pienen pihlajantaimen vein mökilleni Viitasaarelle. Tervehdin sitä saapuessani ja hyvästelen lähtiessäni.

Talon edessä kalliolla seisoi lipputanko, jonka huipussa muistoissani aina liehuu lippu. Luulen, että ensimmäinen tunnekokemukseni isänmaasta liittyy Mummosaaren kalliolla liehuneeseen Suomen lippuun. Vaija oli lempeäluontoinen ja kärsivällinen ammattikalastaja, mummo taas napakka soutaja, verkonpaikkaaja, kalakauppias sekä hyvä ruuan laittaja. Jotain heidän luonteistaan kertoo vaijan lausahdus, kun hän ison kalan uiskahtaessa karkuun sanoi soutuvuorossa olleelle äidilleni: ”Kuule, täst ei sit virketä mammal mittää.”

Mummonsaaressa oli enimmäkseen kesä, kuuma ja aurinkoinen, jollaisia kesät ennen vanhaan olivat. Ei tarvittu paljon vaatetta kengistä puhumattakaan ja tukkakin ajeltiin pois. Parasta meistä lapsista oli saunominen ja uiminen. Sitä olisi jaksanut tehdä vaikka kuinka kauan. Juhannuksena mummo haetti kellarista limonaatia. Kylmä kellarin lattia tuntui kuumissa kesävarpaissa metkalta. Vihreistä pulleavatsaisista pulloista kaadettiin sitten juhlan kunniaksi laseihin punaista, poreilevaa juomaa. Kyllä oli kylmää ja hyvää!

Joskus päärakennus vuokrattiin viipurilaisille kesävieraille. Silloin omaväki asui ns. ”pienel puolel” keittiön ja kamarin käsittävässä erillisessä rakennuksessa. Lapsenlapsille riitti saarella tilaa temmeltää niinäkin kesinä. Nuorin lapsista, Eino, asui vielä vanhempiensa kanssa saaressa muiden viiden sisaruksen jo ollessa omillaan. Valoisa ja iloinen nuori mies puhui mukavia myös meidän lasten kanssa ja otti joskus osaa meidän leikkeihimmekin. Ekaenoa me lapset ihailimme ja rakastimme.

Muistikuviini saaresta kuuluu myös ehdottomasti pikikuonoinen Suomen pystykorva, Virkku. Se otti aina vieraat vastaan heleästi haukkuen. Tutun se toivotti tervetulleeksi koko koiran olemuksellaan. Takapää heilui hännän mukana ja ruskeat silmät kertoivat iloisen vikinän säestyksellä: ”Voi ko mukavaa ko sie tulit!”

Sodan vaikutukset

Sota pyyhkäisi Mummosaaren pyhän ja arjen olemattomiin, ihan niin kuin opettajan sieni liitutauluun piirretyt kuvat. Saaren väki lähti evakkoon muun Nuoraan kylän mukana. Virkku jäi saareen. Ei sitä sinne sodan armoille jätetty. Sukulaismies, Nousiai­sen Ale, kävi sen asukkaiden lähdettyä vapauttamas­sa. Kukaan perheestä ei olisi siihen kyennyt. Mummo eli äitini hoivissa Hyvinkäällä 80vuotiaaksi. Vaija ei evakkomatkan rasituksia kestänyt. Hänet haudattiin KeskiSuomeen, Korpilahdelle. Kesken talvisodan taistelujen Ekaeno sai lomaa rin­tamalta isänsä hautajaisiin. Lähtiessään hän hyväste­li perheensä kädestä pitäen ja jätti heidät ”Jumalan haltuun”. Aavistettiinko silloin hänen kohtalonsa? Ainakin jälkeenpäin siltä tuntui. Isänsä hautajaisista palatessaan hän kävi vielä Niemensaaressa, lämmitti huoneet ja yöpyi siellä. Aamulla 12.2. hän lähti rintamalle. Heti palattuaan Muolaassa taistelevan joukkueensa johtoon, panssaritorjuntatykin ammus osui häneen. Tykkien jylistessä Summan lohkolla, haudattiin luutnantti Eino Arponen, yksi Nuoraanlahden ja Karjalan puolustajista. Siunauksen toimitti sotilaspastori Paavo Viljanen. Hän jätti Ekaenomme Jumalan haltuun, niin kuin tämä oli lähtiessään perheemme jättänyt.

Hänen haudalleen Viipurin maaseurakunnan kirk­komaalle, joka valloittajien toimesta on muuttunut teollisuushallin asfaltoiduksi varastopihaksi, viem­me Viipurissa käydessämme kukkakimppumme. Eka­-enon muistossa tiivistyy meidän perheemme koke­mus sodasta, menetetystä Karjalasta ja lapsuuden kotitanhuvista, mutta myös vapaasta isänmaasta. Kiitos Ekaeno!