Karppila

Kirjoittanut Ilmari Hyppänen
Artikkeli on julkaistu alun perin Viipurin pitäjäseura ry:n 50-vuotisjulkaisussa.

Entisen Viipurin maalaiskunnan Karppila-niminen kylä sijaitsi pitäjän länsirajalla Viipurinlahden pohjoisrannalla. Viipurin pitäjän historia mainitsee siellä jo 1430-luvulla olleen kaksi täysiverollista tilaa. Niin kauan kuin maanviljelys on ollut kylän pääelinkeinona, on kylän asukasluku ilmeisesti ollut hyvinkin vähäinen, mutta kun 1800-luvun loppupuolella ja vuosisadan vaihteen tienoilla läheisestä Uuraasta kehittyi Suomen suurin ulosvientisatama, on asukkaiden määrä kasvanut niin, että mainitun historiankirjan tietojen mukaan kylä on 1937 asukasluvultaan maalaiskunnan kuudenneksi suurin kunnan yhteensä 67:stä kylästä.  Äskettäin aikaan saatuun Karppilan asukasluetteloon on vuonna 1939 asuneita merkitty 590 henkilöä.

Tie Karppilaan erkani Viipurin-Kotkan maantiestä etelään Tervajoella noin 19 km Viipurista. Kylän alue käsitti pohjoisosiltaan metsämaita, sitten varsinaisen Karppilan kylän ja päättyi etelässä mereen työntyvään kapeaan Harjuniemeen. Virallisiin karttoihin piirretty hyvin suoraviivainen kylän raja erottaa itäpuolella Harvion tienoon Hapenensaaren kylään kuuluvaksi ja kun se Harjuniemen kärkeä sekä Mustasaarta hipoen kääntyy taas yhtä suoraviimaisena pohjoiseen Hoikkaperää kohti jättää se ns. Mooseksen kanavan länsipuolisen alueen Tervajokeen ja siten Vahvialan kuntaan kuuluvaksi. Näiden alueiden asukkaita pidettiin kuitenkin yleisesti karppilalaisina. Vanhan Riihelän suvun metsämaita oli vieläkin idempänä Kalliokankaalla, aina Kiiskilän kartanon maiden rajoille saakka.

Karppila on pääasiassa työläiskylä. Vain muutamat perheet harjoittivat – ainakin nykymielessä arvioituna – vähäistä maataloutta. Tällaisina niminä mainittakoon Harvio ja Vahvelainen sekä eräät Metsot, Riihelät ja Vaittiset. Lisäksi on tietenkin mainittava Vonkurin kartano, jonka omistussuhteista on laajemmin kerrottu Viipurin pitäjän historian III:ssa osassa. Muiden perheiden toimeentulon antoivat, suurimmalta osalta, siihen aikaan hyvinkin raskaat lautatarhatyöt läheisessä Tervasaaressa tai vähän kauempana Uuraassa. Aikaisemmin oli lautatarha sijainnut myös Karppilan rannalla Harjuniemen kapeassa kohdalla. ”Temppelpoikana” aloittivat niissä monet pojat ja ”ylösottajana” monet tytöt tutustumisena työelämään. Myös metsätöihin oli joidenkin lähdettävä,  ja silloin kauemmaksi kotikylän ulkopuolelle.

Oman erikoisen ammattikuntansa muodostivat paattikauppiaat, joita Karppilassa oli useita. Nämä Karppilan rannassa veneensä lastanneet naiset soutivat joka säässä Uurasta ja Koivusaarta myöten, kierrellen laivojen, proomujen ja lautatarhojen kylkiä, keittäen priimuksella kahvia ja myyden sitä sekä limonadeja, leipiä, makkaroita ym. tavaroita.

Kylän rannoilla rakennettiin talvisin proomuja ja tervahöyryjäkin, ja keväisin ajoivat kuorma-autot sinne suuret määrät propseja, joiden kuoriminen oli tehtävä ennen kuin ne laskettiin veteen ja koottiin suuriksi lautoiksi laivoihin lastausta varten.

Meren läheisyys antoi myös tilaisuuden ahkeraan kalastukseen. Läpi vuoden oli tuoretta kalaa saatavissa. Enemmän tai vähemmän harrastelijamaisen kalastuksen lisäksi oli myös ammattikalastajia, joista mainittakoon Kala-Villen Juho.

Vuosisadan alkupuolen suuret aatteet – lähinnä työväenliike – olivat saaneet kannatusta myös Karppilassa. Työväenyhdistys perustettiin jo v. 1905. Se toimi siitä lähtein, milloin vilkkaammin, milloin laimeammin, läpi sota-aikojenkin niin, että vielä 1949 on merkintä Harjavallassa pidetystä vuosikokouksesta. Yhdistykseen kuului, sen parhaina toiminta-aikoina v. 1907 perustettu torvisoittokunta, v. 1908 perustettu naisjaosto ja v. 1910 perustettu näytelmäseura. TUL:n alainen urheiluseura Karppilan Kaiku oli perustettu vuonna 1921, mutta sitä ennenkin oli urheilukilpailuja pidetty Työväenyhdistyksen järjestäminä. Työväenliikkeen ulkopuolelta mainittakoon marttatyö, johon kylän naisia osallistui,  sen sijaan suojeluskunta- ja Lotta Svärd-järjestöjä ei kylässä toiminut.

Kyläläisten yhteinen aikaansaannos oli myös Karppilan Osuusliike r.l., joka oli perustettu jo vuonna 1909 ja joka liittyi myöhemmin Viipurin Osuusliikkeeseen. Sen lisäksi kylässä toimi myös Vaittisen sekatavarakauppa.

Vasta vähän ennen talvisotaa alkoi säännöllinen linja-autoliikenne Karppilan kylästä Viipuriin. Autokyytiä haluavien oli sitä ennen ollut käveltävä pari kilometriä Tervajoelle saakka, josta kulki sekä pitemmän että lyhyemmän matkan autoja molempiin suuntiin. Sen sijaan  matkustajalaivaliikenne oli hoitanut karppilalaisten kuljetuksia sekä lähisaariin että Viipuriin jo pitemmän aikaa. Karppilassa oli peräti kaksi laivalaituria, mikä johtui siitä, että aikoinaan oli ollut kova kilpailu matkustajista Säkkijärven kunnan omistaman  Säkkijärvi – laivan ja Höyryveneosakeyhtiö Riennon laivojen kesken. Kun viime mainitulla oli Karppilassa oma laituri, jossa Imatra tai Vellamo yöpyivät ei se sallinut kauempaa tulevan Säkkijärven käydä keräämässä matkustajia tältä laiturilta, vaan Imatran laiturin lisäksi oli rakennettava myös Säkkijärven laituri. Aamu- ja iltavuoron lisäksi Riennon joku laiva kävi Karppilassa myös puolelta päivin. Ikuisesti on mieleen jäänyt se mahtava kevään tuloa ennakoinut tapaus, kun matkustajalaiva paksua jäätä murtaen ensi kertaa talven jälkeen pyrki kylän laituriin.

Kylän lasten alkusivistyksestä huolehti Karppilan kansakoulu, jolle oli rakennettu oma rakennus ja samalla opettajien asuinrakennus vuonna 1928. Koulussa oli enimmillään 126 oppilasta ja neljä opettajaa. Molemmat rakennukset tuhoutuivat talvisodassa, mutta sota-aikana 1943 ennätettiin rakentaa tiilestä uusi ajanmukainen koulurakennus, jossa ei ennätetty yhtään lukuvuotta aloittaa. Varsinaisen koulutyön ohessa koulun tiloja käytettiin kirjastona, kuorojen, soittokuntien ja voimistelijoiden harjoitustilana sekä tietysti erilaisten juhlien järjestämispaikkana.

Eräänä yhteisenä ja vaalittuna paikkana oli Karppilan Kalmisto, rauhamaa, johon on haudattu noin 650 Karppilan, sen lähikylien ja lähisaariston vainajaa. Karulle hiekkakankaalle oli noussut viehättävä koivikko mäntyjen rinnalle, oli kukkivat pensaat ja kesäiset istutukset. Saarista tulevat vainajat tuotiin kesäisin laivalla Karppilan laituriin, ja tällaisen laivan ilmaantuminen sai useinkin karppilalaisista lisää saattojoukkoa hautaustilaisuuteen.

Monet mereltä päin Karppilan laivalaituria lähestyneet kuuluvat käyttäneen siitä nimeä ”Ruma kylä”. Sellaiselta se varmaan näyttikin niistä, jotka ensi kertaa näkivät mökkikylän, jossa kaikkien maalaamattomat ulkorakennukset oli rakennettu nimenomaan rannan puolelle. Mutta kun astui laivasta laiturille ja siitä nousi rantaäyrään, saapui tasaiselle, tyypilliselle merenrantahiekkakankaalle, jonka mäntymetsän sisään oli kasvanut tiheästi asuttu kylä siisteine, pienine tontteineen, joista jokainen oli yleensä asukkaan oma ja siten huolella hoidettu. Sellaisena se on säilynyt jokaisen karppilalaisen mielessä ja sellaisena sen muistaa allekirjoittanutkin, kun kesäkuun 17:nä päivänä 1944 sieltä viimeisen kerran lähti. Silloin kylä oli jo tyhjä asukkaista, ilma oli täynnä lentokoneiden surinaa ja laivalaiturilla kuormattiin sotilaita vietäviksi raskaisiin taisteluihin Ravansaarta ja Suonionsaarta puolustamaan. Mutta sireenit kukkivat.