Heinäkuorma Jouluksi
Ote isäni Eino Johannes Laukkasen kirjoittamista muistelmista.
Talvelta 1926 ollessani neljätoistavuotias muistan hyvin hevosella tehdyn heinänhakuretken. Teimme edellisenä kesänä Markatsiman vähän huonoilla heinämailla heinätyöt. Heinää saatiinkin korjattua sen verran, että siitä tuli noin seitsemän metriä pitkä, kolmisen metriä korkea ja pari metriä leveä kahden pystypuun välissä pituussuunnassaan seisova haasia.
Pellot Markatsimen saaren eteläpäässä.
Syksyn jäänmuodostus Laatokalla ei ollut ilmoista johtuen kovinkaan aikaista. Vasta Joulun lähestyessä näytti, että jää alkaa syntyä, kun pakkasta tuli sen verran. Kotona heinät olivat vähissä. Meillä kotona Riekkalan saaren Telkinniemellä oli yksi lehmä, kolme lammasta ja hevonen. Oli Joulunaaton aatto. Isä oli sitä mieltä, että nyt pitäisi jään kestää, jotta voidaan mennä Markatsimasta hakemaan heiniä. Isä lainasi naapurista toisen hevosen, että saadaan kaikki heinät samalla kertaa. Niin lähdettiin. Joulun aikaan päivät ovat lyhyitä, joten lähdimme aamuhämärissä menemään. Kun tulimme Tamhangan ja Riekkalan saariston erottavalle selälle, joka on noin kolme kilomeriä leveä, oli jää aivan kirkas ja kestävä noin kahdeksan senttiä paksuudeltaan. Mutta etelän suunnalta, siis Valamosta päin, näytti taivas mustalta ja tuuli oli henkevä, myös etelästä päin. Ei hätää, me vain lisättiin vauhtia, koska jää näytti olevan hyvä. Me ajoimme melko kovaa, koska etelän uhka oli ja Laatokan sula vesi oli ajokohdasta noin kolmisen kilometriä Valamoon päin Keljosaaren korkeudella.
Keljon majakkasaari Sortavalan tuloväylän avomeren puolella.
Kaikki vie aina aikansa ennen kuin olimme Markatsimassa. Siellä teimme heinäkuormat ja palasimme takaisin Tamhangan saaren kohtaan, josta piti palata samaa tietä takaisin selän ylitse. Kello oli jo yli kuusi illalla ja oli pimeää. Tuulikin oli yltynyt uhkaavasti ja sulan veden reuna oli tullut puolta lähemmäksi siihen nähden, missä se oli, kun mentiin. Isä hermostui ja meni rannalla olevaan taloon neuvottelemaan. Talossa asui Valtti-niminen kalastaja. Tulos oli, että herrat ottivat lyhdyn ja lähtivät jäätä tutkimaan. Tuuli oli jo voimakas etelästä ja jäiden pauhina sulan suunnassa oli lähellä. Tarkastustulos oli, että vaikka jää oli jo sillä kohtaa epämääräisinä suurina lauttoina ja lainehti, niin yritettävä oli. Ensin vietiin naapurin hevonen. Lyhty oli hyvä, sillä näki kierrätellä isompia lauttoja myöten. Lautta-alue ulottui meidän menosuunnassa noin lähes kilometrin eteenpäin. Minä talutin hevosta ja pelkäsin, koska hevonen putoaa. Isä kulki lyhdyn kanssa edellä. Me onnistuimme, ainakin yksi hevonen saatiin kiinteälle jäälle. Minä jäin hevosen luo. Isä lähti lyhdyn kanssa takaisin hakemaan toista hevosta. Meidän oma hevonen olikin etevämpi, se ei peljännyt, vaikka jää liikkui laineina. Isä talutti itse ja samalla näytti valoa. Kalastaja Valtti oli mukana ja vei lyhdyn mennessään pois, kun pääsivät ehjälle jäälle. Tämä retki on minun elämässäni ollut pelottavin. Jää ei ollut ainakaan kahdeksaa senttiä paksumpaa ja lautat kooltaan ehkä kymmenen metriä kertaa kymmenen metriä. Tuuli oli melko kovaa ja yltymässä, lunta satoi ja oli pimeää. Jäälautat nousivat ja painuivat laineilla, mutta eivät rikkoontuneet hevosen ja kuorman alla. Mielestäni vaarallisin alue oli noin kolmesataa metriä rannasta ulospäin. Sen kohdan ylitys oli uhkarohkea yritys, mutta ehkä viime tipassa sittenkin uskallus voitti. Sillä myöhemmin, varmaan jo tunnin kuluttua, olisivat lautat olleet liian pieniä tai jopa sulana ylityskohdalla. Niin kovaksi kiihtyi tuulen voima ja laineet Laatokalla suurenivat. Minä olin hyvin iloinen, kun voitettiin. Oli tulossa Joulu ja se tuli kaikille.
Pekka Laukkanen