LÄHDE: "Katselen Kuhavuorelta" Helsingin Sortavalalaiset RY 50 VUOTTA 1953 - 2003          

Perustajajäsen   muistelee  seuran  alkua

A l p o  H u k k a

        Vuonna  1953  oli  viimeistenkin  asukkaiden  Sortavalasta  lähdöstä  kulunut yli kahdeksan vuotta.  Mutta emmehän niitä hetkiä ole vieläkään lähes 60 vuoden aikana unohtaneet. Saati silloin. Ne olivat tuoreessa muistossa.  Sortavalasta riitti keskustelemista, kun sen asukkaina  eläneet tapasivat toisiansa.  Meitä  oli siroteltuina  ympäri  maata, Jyväskylässä,  Kuopiossa,  Lahdessa, Pieksämäellä  ja  lukuisilla  muilla  paikkakunnilla. Ensimmäisinä  vuosina  muutettiin  paljonkin  ja  etsittiin  pysyvää  asuinsijaa.  Jotkut  olivat  suoraan  päätyneet  pääkaupunkiin,  toiset  muuttivat tänne  tilapäisemmiltä  olinpaikoiltaan.  Niinpä  alkoi  tuntua  siltä, että  järjestyneempi  yhteydenpito  olisi paikallaan.

       Oman  Sortavalasta  lähtemiseni  olen  kertonut  usein,  mutta  tulkoon  se tässäkin yhteydessä  esimerkkinä  lukemattomista  vielä  mainituksi,  niin elävänä se on säilynyt  mielessä.  Täytin  28 vuotta tuona  syyskuun  22  päivänä  1944.  Edellisenä  päivänä  oli  lähetetty  viimeinen  juna  matkaan.  Sitten  yö  kaupunkiseurakunnan  kirkkoherran  pappilassa  kului  ulkopuolelta  kuuluvia  ääniä  seuratessa.  Kuului,  kuinka  armeija  vetäytyi  kaupungin  läpi.  Aamulla  ei  kadulla  tullut  vastaan  muita  kuin  Seurahuoneelle  kulkeva  kaupunginjohtaja  Otto Silakoski,  jonka  oli  määrä  kello  12  yhdessä  sotilasjohdon  kanssa  luovuttaa  kaupunki  hyvässä  kunnossa  venäläisille, joille  oli  pystytetty  Karjalankadulle  suuri luovutuspaikkaa  osoittava  taulu.  Oli  outo  tunne  kulkea  aavekaupungissa.  Vielä  viimeinen  silmäys  Laatokan  valkeaan  kaupunkiin  näytti,  että  jatkosodankin  hävitykset  oli  korjattu.  Sankarihautausmaa  keskellä  kaupunkia  oli  kukkamerenä  ja  valkoisina  hohtavat  ristit  kertoivat  meille  ja  myös  kaupunkiin  tilallemme  tulleille  anastajille  uhrista, kärsimyksistä  ja  menetyksistä.  Ei  kukaan  ollut  sytyttänyt  kotiaan  tuleen,  palokunta  sai  lähteä  Kiteen  suuntaan  rauhassa  kello  kymmenen,  sen  mukana  mm Leino  Hassinen  ja  minäkin.  Kaksi  tuntia myöhemmin  vaihtui  isäntä,  millainen  uusi  oli,  sen  tiedämme  nyt  hyvin.  Vasta  kymmeniä  vuosia  myöhemmin  pääsimme  taas  käymään  ja  näkemään, millaiseksi  kaupunkimme  oli  muuttunut.

       Monen  mielessä  kävi  uusilla  asuinsijoilla  ajatus,  että  me  Helsingin  sortavalalaiset  tarvitsemme  oman  yhdistyksen,  jonka  ”huvitoimikunta”  kutsuisi  meidät  enemmän  tai  vähemmän  säännöllisesti  yhteen.  Ohjelman  suorittajista  ei  olisi  puutetta.  Niinpä  puheenjohtajan  vaivan  suostui  ottamaan  kantaakseen  pankinjohtaja  Väinö  Korhonen  ja  sihteeriksi  saatiin  lennonjohtaja Viki  Törhönen.  Perustava  kokous pidettiin  hotelli Helsingin  juhlahuoneistossa   helmikuun  11 päivänä.  Virallisesti  perustajia  oli  42,  mutta  lisää  jäseniä  tuli  ennen  pitkää,  vuoden  1953  lopulla  jäseniä  oli  105.  Säännöt  oli yhdistysrekisteri  hyväksynyt  jo  maaliskuun  aikana.   Kun  tieto  yhdistyksen  perustamisesta  tuli  yleisesti  tiedoksi,  kävi  ilmi,  että  oli  jo  olemassa  -  tosin  varsin  hiljaisena pysynyt  sortavalalaisia  koonnut  koko  maata  käsittävä  yhdistys.  Muiden  muassa  varikonpäällikkö  Valter  Nousiainen     Pieksämäeltä  otti  asiassa  yhteyttä.  Jatkoimme toimintaamme  ja  sovimme  hankauksettomasta  yhteistyöstä  heidän  kanssaan.    

        Voi  hyvin  kuvitella  vilkkaan  tunnelman,  joka  kokouksissa  vallitsi,  kun  aikojen  päästä  kohdattiin.  Jo  ensimmäisenä  vuonna  kokousten  osanottajia  oli keskimäärin  70.  Keskusteltiin  yhteisistä  kokemuksista.  Huvitoimikunnan  kokoonkutsujana Hellä  Merikoskea  seurannut  Aino  Setkänen  muisteli,  kuinka  koulupoikana  olin  aamuisin  kouluun  mennessä  tuonut  heidänkin  keittiöönsä  kannun  mummoni  lypsämää  maitoa.  Mutta  ei  vain  rupateltu.  Heti  alusta  lähtien  määriteltiin  tehtäväksi  ”jäsenten  tietopiirin  laajentaminen  entisen  kotikaupunkimme  tuntemisessa  ja  yhteenkuuluvaisuuden  tunteen  edistäminen   keskuudessamme”.  Jo  ensimmäisen  vuoden  aikana  pitivät  Sortavala-aiheisia  esitelmiä  seminaarinjohtaja  Eetu  Valve  ja   maisteri  Erkki  Kanervo.  Musiikki  oli  alusta  lähtien  myös  keskeisellä  sijalla,  olihan  Sortavalasta  tänne  tullut  sen  alan  taitajia.

       Seuraavana  vuonna  perheeni  muutti  takaisin  Afrikkaan.  On  kuitenkin  jäänyt  mieleeni  vielä  keväällä  1954  NMKY:llä  vietetty  ilta,  jossa  Helsingin  NMKY:n  johtaja  Werner  Aurola  ja  viimeinen  kirkkoherramme  rovasti  Oskari  Kanervo  esiintyivät.   Näytin  filmin  lähetystyöstä  Afrikassa.  Sali  oli  täynnä  väkeä.  Mieltäni  jäi  kaivamaan,  etten  saanut  järjestetyksi  kahvitarjoilua,  koska  emme  voineet  etukäteen  ilmoittaa  osanottajamäärää  keittiöön.  Mutta  ilmeisesti  puutetta  ei  koettu  kovin  pahaksi.  Puheenjohtaja  kiittikin  järjestäjiä  ja  lausui: ”Tunnemme  tulleemme  tänä  iltana hiukan  paremmiksi.”  Niin kuin  edellisenäkin  vuonna,  niin  nytkin  käytiin  Suomenlinnassa  ja  pidettiin  siellä  jumalanpalvelus.

       Olinhan  välirauhan  aikana  Lahdessa  ja  vuosina  1963-1966  Hämeenlinnassa  karjalaisten  riennoissa,  missä  myös  oli  Sortavalan  väkeä  mukana.  Vasta  viime  vuosina  on  ollut  tilaisuus  uudestaan  tehdä  tuttavuutta  seurassamme.  On  kuin  olisi  nyt  sortavalalaisten  tupailloissa  päässyt  jälleen  juurilleen.