Piia Vesalaisen juhlapuhe Sortavala-seura ry:n 70-vuotisjuhlassa Karjalatalolla 7.10.2023
”Mistä päin Karjalaa sun isovanhemmat ovat?” kysyin koululaisenaluokkatovereiltani. Hämmästyin, sillä he eivät ymmärtäneet, mitä kysyin. Olin kasvanut niin vahvasti siihen, että isovanhemmat ovat Karjalan evakkoja, että luulin niin olevan kaikkien muidenkin isovanhempien kohdalla. Myöhemmin olen ymmärtänyt, että karjalaiset juureni ovat ainutlaatuisempia kuin lapsena käsitin.
Kolme neljästä rakkaasta isovanhemmastani ovat Karjalasta Sortavalan seudulta. Isän isä, ukkini Arvo Ropponen on Jaakkimasta, isän äiti mummini Lyyli Ropponen on Sortavalan kaupungista, äidin isä, ukkini Matti Pitkänen Lavijärveltä. Kaksi ukkiani ovat sodan käyneitä miehiä ja mummini lähti evakkoon kahdesti, ensimmäisellä kerralla vastasyntyneen setäni kanssa.
Lapsena tiesin, että Karjalaa ei enää ole. Se menetettiin sodassa. Sodassa, jossa puolustettiin Suomen itsenäisyyttä. Sodasta puhuttiin. Karjalaan, kotiin kaivattiin takaisin. Lukemaan opittuani yksi lempikirjani oli Hiekkalan lasten kertomukset. Niissä uppouduin elävän kerronnan kautta lasten maailmaan evakkotaipaleelle ja sain käsityksen siitä, mistä isovanhempani kertoivat.
Paavo Liskin ohjaamassa Evakko-oopperassa pääsin pienenä lapsena perheeni kanssa näyttämölle kokemaan aavistuksen, sen verran mitä neljävuotias vaan voi ymmärtää, siitä mitä evakkoon lähtö ja sodan alkaminen on ollut. Välähdykset näytelmästä on helppo yhä palauttaa mieleen: tervantuoksuiset junaraiteet, junan lähtöpillin vihellys, bussin rikkoutuminen ja hevoskärryissä nyssäköiden kanssa istuminen. Rakastin evakko-oopperan tunteikkaita lauluja ja muistan vieläkin sävelpätkiä ja laulujen sanoja tuosta näytelmästä. Ne koskettivat silloinkin. Riemullisin muistoni näytelmästä oli ajan vietto lehmien ja lampaiden kanssa teltan ulkopuolella näytöksen ollessa
menossa, jolloin syötimme veljieni kanssa eläimille tikkareita. Niitä taisimme saada melko usein, kun niistä hennoimme luopua.
Ehdin isäni äidiltä kuulemaan hänen kokemuksiaan evakkouden kipeistä puolista. Miten kohtelu ei kaikkialla Suomessa ollut ystävällistä ja
ymmärtäväistä heitä kotinsa menettäneitä ja uudelleen asutettuja kohtaan. Miten heitä toisaalla hyljeksittiin ja halveksittiin. Näitä tosikertomuksia kuunnellessani olen ymmärtänyt, kuinka tärkeää on ollut se, että karjalaiset ovat perustaneet omia seurojaan, joissa on saanut jakaa elämää, niiden kanssa, jotka kantavat samaa kipua ja kaipausta sydämessään. Samaa elämän tahtoa sekä luonteen lujuutta ja riemullista iloa kaiken menetetynkin jälkeen.
Aikki Pertola-Flink on pukenut tämän sanoiksi: “Karjalaisella on aina ikävä toista karjalaista. Siihen ikävään ei kuulu ainoastaan kielkakkaran pyörittäminen ja karjalanpiirakat. Paljon muutakin siihen kuuluu, jota ei tule ajatelleeksikaan ennen kuin sen on menettänyt. “
Lapsena karjalaisuus näyttäytyi minulle myös juhlana: kesäjuhlina ympäri Suomen. Värikkäiden pukujen ja punamustien lippujen, iloisten tanssien ja raikuvien laulujen juhlana. Sieltä sisimpääni jäi vahvana tunne: Meitä on paljon, me kuulumme yhteen, olemme heimo, me olemme Karjala. Odotin innoissani monen monta vuotta, että olisin tarpeeksi iso päästäkseni päätöspäivän kulkueeseen airueksi Sortavalan lipulle, jota isäni tuohon aikaan aina kantoi. Noin 12–13-vuotiaana isäni arvioi, että olen tarpeeksi vahva pitämään lippua tuulisissa oloissa pystyssä ja hyväksyi minut lippuvartioon rinnalleen. Muistan, kuinka arvokkaalta minusta tuntui tuolloin: olin päässyt
tärkeäksi osaksi suurta juhlaa. Toissa kesänä sain Raumalla kunnian jälleen kerran kulkea airuena Sortavalan lipun vierellä kohti loppujuhlaa. Sama arvokkuuden tunne sisimmässäni kävelin tuolloinkin.
Toinen vuotuinen, lapsuuden elämääni rytmittänyt juhla, oli täällä Karjalatalossa: sortavalalaisten joulujuhla. Te, rakkaat sortavalalaiset, olette olleet kiinteä osa perheeni joulunaikaa, minun joulunaikaani. Erkki ja Reino ottivat usein veljiäni lempeästi niskasta ja sanoivat: ”Täst tulis hyvä kiulunvarsi.” Te tunnuitte pitävän meistä lapsista, te otitte meidät seuraanne ja iloitsitte ja nauroitte kanssamme! Oi kuinka sitä joka vuosi jännitettiin, olisiko tänä vuonna meidän onni voittaa arpajaisten pääpalkinto? Ja kuinka riemuissaan olin, kun sain joskus toimia onnettarena muiden lasten kanssa tuossa jännittävässä arvonnassa.
Sain myös täällä kokeilla siipiäni teidän hyväksyvien katseiden alla esiintyessäni joulujuhlassa: joskus laulaen, toisinaan tonttutanssissa tai Lucia-kulkueessa sekä välillä kantelettani soittaen.
Ihminen tarvitsee juuret ja siivet. Meillä on tarve kuulua johonkin, tarve kokea yhteisöllisyyttä, tarve tietää mistä tulemme. Lisäksi tarvitsemme kokemuksia kannustuksesta ja onnistumisista, sekä tuesta vaikka epäonnistuisimme. Juurilla ja siivillä on hyvin suuri merkitys kasvulle sekä itsetunnolle.
Jos minulta kysytään mistä olen kotoisin, vastaan usein, että Helsingistä, mutta juureni ovat Karjalassa. Molemmat puolet ovat osa minua. Mikä minussa sitten on karjalaista? Ehkä sinnikkyys, elämään sopeutuminen sellaisena kuin se tulee, vieraanvaraisuus ja pitopöydän runsaus: sen seitsemää sorttia, jos ei ylikin, kunhan vaan pöytä kestää. Tunnistan myösteissä ja itsessäni vahvojen tunteiden värit sekä kaipauksen jonnekin, joka ei ole saavutettavissa.
Te sortavalalaiset, olette onnistuneet ainakin omalla kohdallani siirtämään perinnettä ja tietoa eteenpäin. Olette onnistuneet juurruttamaan minut Karjalaan ja karjalaisuuden minuun. Sinnikkäällä työllänne ja erityisesti lämpimällä vastaanotollanne olette saaneet joka kerta minut tuntemaan, että kuulun tähän joukkoon, te tunnette minut ja minä olen kasvanut tuntemaan monet teistä. Olette antaneet Sortavala-seuralle aikaanne ja osaamistanne. Pitäneet sen elävänä ja virkeänä. Siitä kiitos teille kaikille!
Se, miten tätä perintöä saan vietyä eteenpäin, on vielä itselleni osittain arvoitus. Ulkoisina suorituksina olen omille lapsilleni kertonut Karjalasta ja juuristamme. Kanteleeni helisee toisinaan kotona kuin myös oppilailleni. Kansallispukua pidän ylpeydellä silloin, kun siihen tulee mahdollisuus. Piirakkakurssi on kyllä vielä suorittamatta
Juuret ovat pinnan alla, mullan alla näkymättömissä. Juurten vahvuus koetellaan myrskyssä. Mitä voimakkaammat juuret, sen paremmat
mahdollisuudet on rungolla pysyä pystyssä myrskyisissäkin olosuhteissa. Karjalainen kansa on pitänyt itsensä elinvoimaisena, vaikka oma kotipaikka piti vaihtaa ja koko heimo asutettiin ympäri Suomea. Karjalasta lähtemään joutuneella heimolla oli monipuolinen elävä kulttuuri, yhteisöllinen sekä vieraanvarainen elämäntapa sekä rakkaus kaunista kotiseutua kohtaan. Nämä ovat varmasti osasyitä siihen, miksi karjalaisuus ja sen kulttuuriperinne elää yhä vahvana.
Omia juuriani olen saanut kasvattaa teidän Sortavalalaisten läheisyydessä. Teidän työnne myötä ovat juureni saaneet kasvaa kiinni Karjalaan. Karjalaisuus tekee minunkin juuristani vahvemmat. Karjalaisten tahdonlujuutta ja elämäniloa tahdon ja aion viedä eteenpäin omalta osaltani.
Olen sydämestäni kiitollinen teille kaikesta 70-vuoden aikana tekemästänne työstä. Onnea Sortavala - seura!
