Karjalaisuuden ja viipurilaisuuden symboli Monrepos´n puisto

Kirjoittanut: Maija Nevalainen/ Uutisvuoksi 2008 

Kuurosade lakkasi ja aurinko rävähti paistamaan, juuri kun lounas oli syöty Viipurin Pyöreässä tornissa. Hienoa, suunnitelma pitää, päästään Monrepohon, vaikka vaihtoehto- Viipurin pellavakauppa - olisi myös ollut ihan kohtuullinen. Mutta Monrepos, se ikuinen elämän kaarisilta.
Jääski- seura järjesti juhannuksen jälkiviikolla ensimmäisen Kannakselle suuntautuneen kiertomatkan. Reilu 40 matkalaista saivat kolmen päivän aikana kokea läntisen Kannaksen entiset kotiseudut huonoina teinä ja autioina kylinä, riipaisevina käynteinä kirkkopuistoissa, joissa saattoi tavata talkoolaisia valmistelemassa kotikonnuilla pidettävää yhteistä juhlaa, kirkon paikalla vain korkea puuristi.
Matkan eräs sivupisto, ajaminen pitkää patotietä Kronstadtin linnakkeen porteille herätti kysymyksen, mistä niin valtava maa-aines tien pohjaksi on saatu. Matkan mainiona oppaana toiminut Jääski- seuran puheenjohtaja Kyösti Toivonen kertoi jonkun päätelleen, että jopa suomalaisten vanhojen hautausmaiden muistokivet ovat sinne hyvin mahtuneet?

Monrepos kangasteli jo mielissä

 

Tuhoutunut tai tuhottu puiston Goottilainen portti rakennettiin uudelleen 1980-luvun lopulla. Portti imaisi matkalaiset Monrepohon, mikä nimi ranskaksi merkitsee kirjaimellisesti ”minun lepoani”. Ajan kanssa puistoalueella kulkiessa voi hyvin yhtyä ja myös aistia tunnelman mielen levosta: suurten puiden varjot, aurinkoiset vihreät rannat, välkkyvät vedet, kiireettömät polut, joita ei päivässä ehdi käydä kuin kerran.
 Puistoalue on kokonaisuudessaan 170. hehtaarin suuruinen. Rauhoitetun alueen historiallinen ydin n. 30 hehtaaria on 1700- 1800 lukujen vaihteessa luotu Monrepos - maatilan ja puiston kokonaisuus. Siihen kuuluvat klassista rakennustaidetta edustavat maatilan puutalo ja kirjaston rakennus sekä kalliomaisemapuisto, joka on puutarhataiteen ainutlaatuinen muistomerkki, kuten puiston portilla olevasta kioskista ostettu lehtinen luonnehtii.
 Eri aikoina puistoa omistivat Viipurin komendantti P.A.Stupishin, Viipurin kenraalikuvernööri F.A.Wurtenberg ja lopuksi paroni Nikolayn suku aina vuoteen 1943. Uransa loppuaikoina mm Venäjän Taideakatemian presidenttinä toiminut Nikolay tunnettiin kirjailijana ja runoilijana ja taiteen tuntijana, jonka ehdottomasti paras luomus on romanttinen Monrepos´n puisto. Paronisuvun hautapaikkakin on alueeseen kuuluvalla Livingsteinin saaren korkeimmalla huipulla, lumivalkoinen linna kuin sinne lennähtänyt kyyhkynen.

 

Pro Monrepos - yhdistys syntyi pelastamaan puiston

Sotien jälkeen oman onnensa nojassa ollut puisto rehevöityi, rapistui, unohtuikin. Tosin aikana, jolloin raja oli kiinni, Viipurin uudetkin asukkaat huomasivat Monrepos-puiston kauneuden ja heidän mielestään myös sopivuuden huvipuistoksi. Tuli uusi nimi Park Kalin, johon istutettiin maailmanpyörä, karuselli ja tanssilava. Ne purettiin 80-luvulla ja kartanon päärakennukseen perustettu vanhusten asuntola ja kirjastorakennukseen sijoitettu lastenkoti lakkautettiin.  Monet hyvin vanhat, eräänlaisiksi muistomerkeiksi tehdyt rakennukset ovat kadonneet ajan hampaisiin.  

Kun raja alkoi raottua, kävijöiden ikävä nuortui, hetki itkettiin tuhoa, kunnes 1990 perustettiin Suomessa Pro Monrepos yhdistys: Monrepon puolesta. Ensimmäinen liikekannallepano tapahtui venäläisten pyynnöstä tulipalon tuhoaman puiston päärakennuksen katon rakentamiseen. Yhdistys sai organisoitua kahdeksi viikoksi 16 vapaaehtoista. Se oli ensimmäinen talkooleiri Neuvostoliitossa.
Kokemus oli myönteinen ja ryhdyttiin suunnittelemaan Park Monrepon ja Pro Monrepos -yhdistyksen välistä yhteistyösopimusta. Seuraava sopimus asetti tavoitteeksi luoda puistoon kansainvälinen koulutus-, kulttuuri- ja matkailukeskus. 
Eniten ehkä on mieliä sytyttänyt 1950-luvulla tuhoutuneen kaarisillan uudelleen rakentaminen. Kaikki tarvittava materiaali tuli lahjoituksena Suomesta. Silta valmistui syksyllä 1998, ministeri Antti Kalliomäki vihki uuden Kaarisillan arvokkaassa juhlassa.  
    
Kun Karjalaa ei saanut mainita  

Oli aika ettei Karjalaa saanut edes mainita. Lauluntekijä loi laulun, Mustatko Monrepon. Annikki Tähti lauloi sen niin, että tuntui. Matkalle oli varattu kyseisen laulun sanoja yhteisesti laulaen muisteltavaksi puiston näköalapaikalla. 
Monrepossa on kaksi asiaa, jotka eritoten koskettavat meitä suomalaisia ja karjalaisia. Ne ovat Väinämöisen patsas kalliopuiston kielekkeellä ja vuonna 1927 pystytetyn itsenäisyyspatsaan kivileijona.
Ensimmäinen Väinämöistä esittänyt patsas pystytettiin Monrepohon jo 1830-luvulla. Toinen neljäkymmentä vuotta myöhemmin pystytetty Väinämöinen katosi neuvostovallan aikana 1941. Nyt 2007 Konstantin Bobkov valoi uuden Väinämöisen, laulamaan graniittiselle kalliojyrkänteelle. Materiaalikin on kestävää valkoista graniittibetonia.
Gunnar Finnen veistämä graniittinen Suomen leijona lepää Monrepos -puistossa kuonottomana. Suomalaiset kaatoivat Tervaniemen laella seisovan Pietari Suuren jalustaltaan 1927 ja pystyttivät sen tilalle leijonan Suomen itsenäisyysjulistuksen kunniaksi. Suomen hävittyä sodan, oli leijonan vuoro poistua jalustalta.
 Ajettaessa Koiviston rantatietä Viipuriin päin, tiellä lähellä Uuraan satamaa oli kohouma. Matkanjohtaja Toivonen sanoi, että siinä virtaa Venäjän öljy. Satamasta lähtee joka päivä Suomenlahtea myöten suuri öljytankkeri maailmalle, seikka joka ei ainakaan edistä Karjalan palautustoiveita.