Kylät: Äyräpäähän kuuluivat Pölläkkälän, Kaukilan, Rahkolan, Mälkölän, Paakkolan ja Vuosalmen kylät, jotka vielä keskenään jakaantuivat pienempiin kylän osiin.
Pölläkkälä
Pölläkkälän taajaväkinen yhdyskunta
Pölläkkä tunnettiin asukkaiden keskuudessa kahtena eri yhdyskuntana; Pölläkkälän kylänä, jossa kirkko sijaitsi ja Pölläkkälän saha-alueena, joka sai taajaväkisen yhdyskunnan oikeudet vuonna 1927.
Pölläkkälän taajaväkinen yhdyskunta oli sahateollisuuden keskus, jolla oli lääninhallituksen vahvistama rakennus-, palotoimi-, terveydenhoito- ja järjestysohjesäännöt. Asukkaita oli 2500. Täällä sijaitsi myös Äyräpään kunnan hallinollinen keskus. Pölläkkälän tehtaiden kansakoulu oli kunnan suurin koulu, jossa oli loppuvuosina kymmenen opettajaa. Keski-Vuoksen Yhteiskoulu aloitti toimintansa vuonna 1924 Pölläkkälän kylän kansakouluna. Vuotta myöhemmin valmistui oma koulutalo taajaväkisen yhdyskunnan puolella.
Pölläkkälän sahan rakennutti vuonna 1891 kauppaneuvos F. Sergejeff. Kaksi vuotta myöhemmin se myytiin Hackmann Co:lle. Vuonna 1926 se vaihtoi jälleen omistajaa, jolloin A. Ahlström Oy osti sahan ja sille kuuluvat maa-alueet. A. Ahlström Oy:llä oli varsin merkittävä rooli Äyräpään kunnan kehityksessä. Sen toimesta Pölläkkälään saatiin asemakaava, jolloin uudisrakennukset ja kadut saivat järjestyksensä vuonna 1927 raivonneen tulipalon jälkeen. Yhtiön toimesta saatiin myös oma lääkäri jo vuonna 1924. Yhtiö oli myös pitäjän suurin työnantaja. Työntekijöitä oli 670 henkeä, joista suurin osa oli sinne työn vuoksi muualta muuttaneita.
Pölläkkälä oli myös liike-elämän keskus. Leipomo, kahvilat, limonaaditedas, elokuvat ja lukuisat kaupat toimivat siellä, kuten Filatoffin lihakauppa, Tervon leipomo, Kahvila Terttula, Viitasen vaatetusliike, Tossavaisen valokuvausliike, Ronnin sekä Ryypön kaupat ja monet muut.
Kylän asukkaita palvelivat myös postitoimisto, pankki, puhelinkeskus, apteekki ja sairaala tarpeen mukaan. Joka toinen perjantai pidettin markkinat Pölläkkälän kuuluisalla Sahajajauhotorilla, jolloin paikalle tuli myyjiä ja ostajia joka puolelta Karjalan Kannasta. Rautatieasemia oli kaksi: Äyräpään asema kylän puolella ja Pölläkkälän asema taajaväkisessä yhdyskunnassa.
Pölläkkälän Suursaaren sahan isännöitsijäksi tuli vuonna 1917 J. A. Lithen. Heti tultuaan han alkoi osallistua yhteiskunnallisten asioiden hoitoon. Häntä kiinnostivat kansanvalistustoiminta sekä maanpuolustustyö.
Hänen kykyjään käytettiin monissa tehtävissä, joista mainittakoon Äyräpään sähköyhtiön ja Keski-Vuoksen yhteiskoulun perustaminen, Äyräpään kunnan ja seurakunnan perustamishankkeet ja toteuttaminen sekä Viipuri Valkjärvi -rautatien aikaansaaminen. Hänet valittiin itseoiketetusti Äyräpään kunnan ensimmäiseksi puheenjohtajaksi.
Tyäväenyhdistys perustettiin sahayhteisöön vuonna 1903. Sen toiminta oli monipuolista ja vilkasta: näyteltiin, soitettiin, voimisteltiin ja urheiltiin. Työväenyhdistyksen alaosastona toimi voimistelu- ja urheiluseura Veikot, jonka piirissä harrastettiin etenkin painia, usein voitokkaasti. Koko Karjalan Kannaksen tunnetuin urheilu- ja voimisteluseura oli Pölläkän Ura, jonka riveistä nousi useita Suomen mestareita, maaotteluvoittajia ja jopa maailmanennätyksen saavuttajia.
Keihäänhetion maailmanmestari Yrjö Nikkinen oli yksi Uran maineikkaita urheilijoita. Berliinin olymppalaisissa vuonna 1936 hän voitti hopeamitalin Suomelle. Hän heitti vuonna 1938 maailmanennätyksen 78,70 m, joka pysyi voimassa 15 vuotta
.
Suojeluskunta ja Lotta-Svärd –järjestöt toimivat varsin vilkkaasti. Molemmilla oli nuoriso-osastot. Poikaosasto piti kesällä leirejään, samoin pikkulotat. Martat, nuorisoseura ja eri kuorot olivat suosittuja pölläkkäläläisten keskuudessa. Työväen näyttämö esitti myös monta vaativaa näytelmää.
A. Ahlstöm Oy, jonka henkilökuntaa ja työväkeä Pölläkkälän saha-alueen asukkaat olivat, järjesti suurimmalle osalle heistä tyäpaikan Pihlavassa, Karhulassa ja Varkaudessa saijaitseville tehtailleen sekä yhtiön pääkonttorissa Noormarkussa.
Pölläkkälän kylä
Pölläkkälän kylää alettiin kutsua Äyräpään kirkonkyläksi heti, kun kirkko valmistui luonnonkauniiseen Lammasniemeen 1934. Kirkon tontti oli lohkaistu entisen Kuusaan Hovin ulkotilan, Hovimäen maista. Tilan omistivat Antti ja Aarne Rämö. Kirkko oli arkkitehti Oiva Kallion piirtämä ja hyvin uudenaikainen. Siellä oli sähkölämmitys ja valaistus.
Alttarin portti avautui myös sähköllä ja samoin kirkonkellot soivat sen voimalla. Sisällä kirkon kattona oli tähtitaivas, ja vaikuttava alttaritaulu oli Laila Järvisen maalaama. Se oli nimeltään ”Kristuksen Kirkastuminen” ja kooltaan 16 m2. Se oli maamme suurimpia alttaritauluja. Kirkkoon mahtui 1200 sanankuulijaa. Lammasniemen seisake oli kirkkotien varressa.
Äyräpään seurakunnan paimenena toimi rovasti J. O. Markkola, joka oli pohjanmaalainen herännäispappi. Hänen johdollaan kylässä pidettiin anakria seuroja. Myös kirkkokuoro toimi vireästi kanttori Pentti Summan johdolla.
Kirkonkylä oli kauniilla paikalla Vuoksen varrella. Sen kohdalla Vuoksessa olivat Vasikkasaari, Mustasaari, Dynamosaari ja Kalamiessaari. Kylässä oli toistasataa taloa ja niiden asukkaat olivat maanviljelijöitä. Pappila, Kukkarila ja Kunnalliskoti sijaitsivat myös siellä.
Vilkas liikenne antoi Äyräpään kirkonkylälle oman leimansa. Äyräpään asemalla oli paljon tavaraliikennetttä henkilöliikenteen lisäksi. Autoliikenteen kaukolinjat kulkivat kylän läpi, ja paikallisliikennekin oli hyvin järjestetty. Vuosalmen lautalla kulki kuorma-, linja-, henkilöauto- ja muu liikenne molempiin suuntiin. Vuoksella liikennöivät myös laivat. Laivalaitureita oli Lauttarannassa, Lammasniemessä ja Saha-alueella.
Keski-Vuoksen Yhteiskoulu aloitti toimintansa Pölläkkälän kylän kansakoulussa vuonna 1924. Rehtorina ensimmäisenä vuonna oli opettaja Aate Koukku ja aineopettajina paikkakunnan kansakoulun opettajia. 1925 koulu muutti uuteen, ajanmukaiseen rakennuksseen Pölläkkälän yhdyskunnan alueelle.
Kirkonkylässä oli majatalo Alma ja Virpi Kaukisen talossa, kuten puhelinkeskus, jota hoiti Alma Kaukinen.
Marttatoiminta oli vireää. Martoilla oli palkattu kotitalousneuvoja ja monenlaisia kursseja pidettiin. Jatkosodan aikana toimi myös Marttamaja, jonka toiminta oli monipuolista. Martat tekivät käsitöitä, muonittivat ja majoittivat rintamalta palaavia sotilaita ja järjestivät hautajaispitoja
.
Kirkonkylän kauppiaita olivat mm. Kelloseppä F. Koponen, suutari Juha Kinnunen sekä vaatturi Toivo Viitanen, joilla kaikilla oli oma liikeyritys. Severus Rättö oli taksiautoilija. Entisessä Paavilaisen talossa oli naisten pukuompelimo. Korelin piti rinkeli- ja munkkileipomoa, Riston Anni pullapuotia. Hotokan vehnämlly ja Hotokan Talouskauppa olivat lähellä Äyräpään asemaa. Mikko Kaukinen piti sekatavarakauppaa. Kekkosen kauppa oli Lauttarannassa ja Keski-Vuoksen Osuusliike Hilja Kaukisen talossa. Kylässä toimi myös oma eläinlääkäri. Palokunnantalolla pidettiin iltamia ja tanssittiin häitä, ja se oli muutenkin monenlaisessa käytössä. Mälkösen Almalla oli kahvila, samoin Raaskan Leenalla, Seppä Kuitu Lindbergillä oli paja.
Myöskin talviurheilua harrastettiin kauniissa ja vilkkaassa Pölläkkälässä. Lauttarannan lähelle, Kattilamäen rinteeseen oli tehty iso hyppyrimäki, jota ympäröivät hyvät hiihtomaastot saunoineen ja hiihtomajoineen. Mäenlaskukilpailut olivat yleisön mieleen, ja suosikki oli Eenok Raaska.
Pölläkkälän kyläläiset saivat uudet asuinpaikkansa Lahden ympäristökunnista; Nastolasta, Hollolasta, Kärkölästä ja Lammilta.
Teksti Hilkka Marvaila ja Hilja Rämö, Äyräpään pitäjäseura ry:n julkaisusta
Äyräpää – muistojen kotiseutu. Kurikka 1997.
Kaukila-Rahkola
Kaukila
Äyräpään Kaukilan kylän kerrotaan saaneen nimensä muinaissuomalaiselta Kaukolta, joka oli ”saarella asuva, uros niemen kainalossa” (Kalevala). Asiatietoa ja mielenkiintoista historiikkia tarjoavat teokset Muolaa ja Äyräpää sekä Kaksi Kannaksen kylää. Jälkimmäisessä Lauri Mäkelä kuljettaa lukijaa mukanaan kylän raitilla talosta toiseen tallentaen ja elävöittäen niiden historian asujineen: ainutlaatuinen, seikkaperäinen eikä vähääkään ikävystyttävä dokumentti! Unto Seppäsen, Kylikki Mäntylän ja Eeva Kilven karjalaiskuvauksissa tapaa samaa tuttua tunnelmaa ja elämänmenoa kuin muistojen Kaukilassa.
Kyläkokonaisuuden muodostaa kolme osaa: Keskikylä, Ylijärvi (Ylipuoli) etelässä vanhan Äyräpäänjärven lahden takana ja Harvakylä pohjoisessa lähellä rautatieasemaa. Revonmäen hiekkaharju, Pakojoki, kylän halki virtaava Hiijoki, Suurniitty ja Hätäsuo, jonka Lautsaareen muinoin paettiin vainolaista, antavat asumus- ja viljelysmaisemalle sen ainutlaatuisen oman ilmeen ja persoonallisuuden. Peltoa oli lähes 800 hehtaaria,minkä lisäksi kylän noin kuuteenkymmeneen viljelmään kuului suoalueita ja runsaasti metsää, osin hyväkasvuista ja huolella hoidettua. Merkityksellisillä paikoilla on kiehtovia nimiä ja omat tarinansa: Kujasuu, Kokkonummi, Kontsaaren kallio, Hevoskivenaho, Unikenkkuin haka ja levanranta, missä Eeva on jättänyt jalanjälkensä kallioon aikojen alussa, kun Eedenin puutarha ei ollut kaukana täältä.
Kaukiset ja Hätöset ovat kylän alkuperäiset asujat, vanhaa kannakselaista juurta, kuten myös Rahkosen suku. Poutiaiset, Moisanderit, Hotokat, Seppäset ja Vanhaset sekä lukuisat muut tulevat muualta luomaan yhteistä kotikylää. He raivaavat ja viljelevät maata, jalostavat karjaa ja kasvattavat hevosia, jotkut toimivat teollisuus- ja käsityöläisammateissa, kauppiaina, virkamiehinä. Täällä on rautatieasema, kaksi kauppaa, vapaapalokunta, mylly, sirkkelisaha, sementtivalimo ja paja. Lapset käyvät omaa kansakoulua.
Nuorisoseurantalo näyttämösaleineen, kirjastoineen ja ravintoloineen tarjoaa ennen talvisodassa tuhoutumistaan tilat niin nuorten kuin varttuneemmankin väen harrastus- ja yhdistystoiminnalle.
Nuorisoseuran ensivaiheena on vuosisadan vaihteen tienoilla toiminut taloissa iltaisin kokoontunut Hämäräseura, joka julkaisi jopa omaa lehteä. Maakylän ihmisille ovat myös metsästys ja kalastus luonnostaan lankeavia harrastuksia, samoin käden taidot ja ympäristön vaaliminen. Ollaan paljolti omavaraisia. Äyräpään kirkkoon mennään sanan kuuloon; kunnanlääkäri, kätilö ja terveyssisar huolehtivat ruumiillisesta hyvinvuonnista. Evakkoon lähdettäessä Kaukila-Rahkolassa oli 450 asukasta.
Kaukilan ihminen on yleensä aikaansaapa, edistysmielinen, huumorintajuinen ja sanavalmis. Kujaristillä tuumailevista ja tarinoivista miehistä kohoaa muutamia huomattaviin yhteikunnallisiin tehtäviin: säätyvaltiopäivämiehiksi, pankinjohtajiksi, kunnan ukoksi. Emännät, tyttäret ja opettajat vaalivat kulttuuria niin marttoina kuin marioinakin: työtä, valistusta, kuorolaulua, runonlausuntaa, tanhua, näytelmäesityksiä. Täällä nähdään omia kujasia pitemmälle ja käydään Pietarin lisäksi muuallakin maailmassa, Amerikoissa asti, kokemuksia ja oppia saamassa. Tarinaniskijä, musikantti, ja kulkukauppias ansaitsevat arvon siinä missä ansioitunut martta tai vakaa suonraivaaja. Tarkka kyläyhteisö vartioi jäseniään joskus kiusauksiin asti, mutta tämä merkitsee myös turvaa: kurinalaisuutta, yhteisyyttä ja naapuriapua.
Lahjoitusmaatalonpoikien jälkikasvun pojat – muistettakoon myös tyttärin lottatyö – lähetevät käyskyn saadessaan rintamalle, missä Kaukilan uhri vapaan isänmaan puolesta on kaksitoista sankarivainajaa. Joku heistä kaatuu taistellen aivan kotitienoollaan, kun tulimyrsky pyyhkii kaiken entisen pois. Kyläläiset ovat hyvästelleet tutut talot ja vainiot, hoivatut pihat ja puutarhat, kotoiset huoneet ja paljon, paljon muuta. Matka on jo toisen kerran pidempi kuin Hätäsuolle – nyt elämän mittainen.
Kaukilalaiset perustivat uudet kotinsa Lahden seudulle, Nastolaan, Hollolaan, Lammille, Koskelle ja Kärkölään. Sopeutumisessa, sulautumisessa, raadannassa, uudelleenkouluttautumisessa, kotiinpaluun toivossa, toivon ja elämän vähittäisessä hiipumisessa, koko maata koskevassa rakennemuutoksessa syntyy yhtä monta sankaritarinaa kuin on ihmistäkin.
Rahkola
Aivan Kaukilan tuntumassa Lohikorven takana Viipurin suunnassa kohoaa pieni itsenäinen Rahkolan kylä, joka alunperin oli osa Kaukilaa. Se on saanut nimensä vanhalta perustajasuvultaan Rahkosilta. Viljavassa, taiten hoidetussa kylässä on parikymmentä kauniisti rakennettua taloa, ja sen yhteys Kaukilaan on yhä tiivis kuten hyvän sukulaisen tai naapurin ainakin. Rahkolasta lähtee evakkotielle 84 asukasta.
Teksti Leena Koponen, Äyräpään pitäjäseura ry:n julkaisusta
Äyräpää – muistojen kotiseutu. Kurikka 1997.
Mälkölä
Mälkölän kylä sijaitsi pitäjän keskeisellä paikalla. Kylä rajoittui Äyräpäässä Kaukilan-, Paakkolan- ja Pölläkkälän kyliin sekä Vuoksen virtaan ja Muolaan puolelle Moiniemen kylään ja Äyräpäänjärveen. Mälkölä oli suuri kylä lukuisine taloineen. Se jakaantui kahteen osaan: varsinaiseen Mälkölään ja Salmenkaiden varrella sijainneeseen Salo-Mälkölään. Kylä oli peltopinta-alaltaan, Salo-Mälkölä mukaanluettena, noin 1000 ha., minkä lisäksi talolliset omistivat laajoja alueita Äyräpäänjärven hyväkasvuista lietettä. Pellot olivat yleensä hyviä ja tasaisia. Mälkölän alue oli irtomaan peittämää. Varsinaista peruskalliota ei tullut missään esille. Kyläyhteisö oli tyypillinen kannakselainen maanviljelyskylä, jossa maa- ja karjatalous olivat pääelinkeinot. Kylässä oli myös taitavia käsityöläisiä, seppä, suutari, räätäli ja muita taitajia.
Yksi yrittäjä ja työllistäjä oli Känkäsen Kutomo, jossa valmistettiin sorjia neuleita. Niitä myytiin Pölläkkälän ”torilla” ja muilla markkinoilla. Kotiteollisuutena harjoitettiin Mälkölässä myös ajokalujen valmistusta, joka oli aikanaan Valkjärveltä peritty taito. Autonomian aikana, kun Pietarin markkina-alue oli avoin, vietiin Mälkölästäkin ajokaluja sinne myytäväksi. Tekijät ansaitsivat tällä elinkeinolla paremmin kuin pientilan viljelyllä. Kun raja suljettiin, pienenivät markkinat huomattavasti. Salo-Mälkölässä valmistettiin myös veneitä ja ruuhia myytäväksi ja siellä, sekä Ritasaaressa harjoitettiin lisäksi elinkeinoa jonkin verran kalastusta.
Mälkölä kuului ikivanhaan asutusalueeseen. Teoksessa Vanha Äyräpää mainitaan kylässä jo rautakaudella olleen Kalmoi (Kalmisto). Mälkölässä oli myös ensmmäisen maailmansodan aikainen tykkitie. Alue kuului aikanaan kenraalimajuri Shuvalovin rälssiin ja kylässä oli Ventelän sivukartona.
Kylän ilmettä kirkastivat tunnetut vedet, Salmenkaitajoki ja Äyräpäänjärvi, Salmenjoki oli aikaisemmin yli kilometrin levyinen Puratsinsalmi, jota liikennöi Moiniemen lautta. Vuoksen laskun jälkeen vuonna 1857 Puratsinsalmesta tuli Salmenkaitajoki. Salmenjoki muistetaan idyllisenä lasten uimapaikkana sekä nuorten kohtaamispaikkana. Talvisodassa Salmenkaita tuli tunnetuksi taistelupaikkana, joka kuului pääpuolustuslinjaan.
yräpäänjärvi taas tunnettiin lintuparatiisina maan rajojen ulkopuolellakin. Lintutieteilijät kävivät järvellä tutkimassa linnustoa ja järvellä oli myös runsas ja monipuolinen kasvillisuus. 1920-luvun lopulla vaadittiin järvelle suojelua. Einar Mustakallion kirjassa Äyräpäänjärvi, Suomen linturikkain järvi, ruotsalainen professori L. A. Jägenrskjöld kirjoittaa järvestä näin: Rakkauteni kohteena on järvi kaukana Karjalassa; se sijaitsee Karjalan kannaksella ja sen nimi on Äyräpäänjärvi. Kerran toisensa perästä olen sinne taivaltanut. Olen nähnyt ja ihaillut sitä alkukesällä, jolloin sen kukkaloisto on ollut ihanimmillaan ja sen ihmeellisen rikas lintumaailma puuhaillut pesissään. Olen hämmästellen katsellut niitä tavattomia muuttolintuparvia, jotka syysmyöhään matkaavat sen yli. Tahdon sanoa, että en missään muualla kuin Niilin rannoilla ole nähnyt semmoista linturikkautta kuin Äyräpäänjärvellä .
Äyräpäänjärvi muuttui Vuoksen laskun jälkeen pitkälti lietemaaksi. Liete kasvoi valkuaispitoista korteheinää, joka oli hyvää ravintoa lehmille. Korteheinän korjuu oli varsinainen voimain koetus: ei ollut helppoa upottavassa lietteessä, kalsut jaloissa viikatteella vilskiä ja vielä saada heinät korjuuseen. Siitäkin selvittiin huumorilla ja talkoohengellä.
Mälkölän keskeisyyttä korostivat monet tie. Kylästä johti tie koilliseen, Pölläkkälään ja sieltä edelleen saha-alueelle. Etelään johti tie Muolaan Kuusaaseen ja lounaaseen tie Heinjoelle. Kuusaan tien haarassa sijaitsi Mälkölän kansakoulu. Se oli Muolaan pitäjän toiseksi vanhin koulu Pällilän jälkeen, ja se oli perustettu vuonna 1884. Ennen vuosisadan alkua tässä koulussa kävivät koko Äyräpään ja Kuusaan lapset. Kun Äyräpää erotettiin Muolaasta omaksi pitäjäkseen vuonna 1926, sai Salo-Mälkölä oman koulunsa jo seuraavana vuonna. Mälkölän koululla pidettiin Äyräpään seurakunnan perustavat kokoukset 26.9. ja 17.1.1920. Kirkon paikaksi kokous suunnitteli Soikan harjua Mälkölässä. Kirkko kuitenkin rakennettiin kauniiseen Lammasniemeen.
Oulun lähellä tien haarassa oli Mälkölän Osuuskauppa, joka oli perustettu vuonna 1918, ja jolla oli sivumyymälä Salo-Mälkölässä ja Kaukilassa. Jo viimevuosisadalla oli Mälkölässä kauppa, jonka omisti Gratscheff ja joka oli Äyräpään puolen vanhin kauppa.
Nuorisoseurantalo (Iltamatalo) sijaitsi koulu läheisyydessä Hytkankaalla. Seuran toiminta oli aikanaan vireää: oli torvisoittokunta, näytelmäkerho, tanhu- ja runoryhmät. Ohjelmallisia iltamia pidettiin usein. Soittajat iltamiin saatiin kylän omista pelimanneista. Serkukset Onni Mattila, haitari ja Matti Rämö, viulu, tahdittivat tanssia. Matti myös valmisti itse soittimensa. Kolmas Mälkölän pelimanni oli Jonne Lipsonen.
Mälkölässä toimivat myös Suojeluskunta, Lotat ja Martat. Isännät kuuluivat Äyräpään Maamiesseuraan. Kylässä pidettiin myöskin uskonnollisia seuroja. Harrastustoiminta oli monipuolista.
Mälköläläiset pitivät edelleen yhteyttä toisiinsa, kokoontumalla kerran vuodessa Lahdessa. Muistoissa on joka tapaamiselle palattu Mälkölään. Kesäisin on tehty yhteisiä matkoja kotitanhuville.
Teksti Maire Juvonen, Äyräpään pitäjäseura ry:n julkaisusta
Äyräpää – muistojen kotiseutu. Kurikka 1997.
Paakkola
Paakkolan kylän nimellä on kaksi selitystä. Molemmat niistä ovat mahdollista, Ensimmäisen selityksen mukaan ennen Vanhasten tuloa asui Tuomaalaismäellä Paakkonen. Toinen selitys kertoo, että vainojen aikana paettiin seudun metsiin ja suosaarekkeille. Pakopaikasta eli pakolasta kehittyi ajanmittaan nimi Paakkola.
Paakkolan kylä sijaitsi 12 kilometriä pitkänä nauhana Vuoksen varrella. Siihen kuului myös saaria ja vastarannan Sintolanniemen kärkiosa eli Linnanniemi. Kylä jakaantui neljään pääosaan; Kylä-Paakkolaan, Rantakylään, Salo-Paakkollaan ja Linnanniemeen. Lisäksi oli muotoutunut erityisnimityksiä osa-alueille. Tuomaalaismäki oli saanut nimensä 1800-luvun alkupuolella eläneen Thomas Vanhasen mukaan. Tommokorven alue oli Thomas Kiljusen nimen perua. Hän tuli isonvihan jälkeen kotivävyksi ainoaan sodalta säilyneeseen perheeseen, Vanhaselle, ja asettui asumaan silloiseen laajaan Uolonlahden pohjukkaan. Uolonlahden alue oli vuonna 1857 tapahtuneen Vuoksen vedenpinnan laskun seurauksena kutistuneen pienehkön lahden ranta-asutusta.
Säynjoen seutu oli Rantakylän Kiljusten asuinpaikkana. Nimensä joki oli saanut kalalajinsa mukaan. Kustalaisranta oli nimetty Kustaa Vanhasen nimelle. Sarnolahden pohja oli Vuoksen veden laskettua raivattu pelloksi. Nimensä alue oli saanut siellä muinoin asuneelta Sarno-nimiseltä mieheltä. Yläsuon seutu sijaitsi Salo-Paakkolassa ja nimi kertoo syntynsä syyn. Kiuniemen nimelle on kaksi selitystä. Joskus aiemmin lienee siellä asunut Kiuru niminen henkilö. Toinen tieto kertoo Liikos-Ukon muuttaneen kylän puolelta uudisasukkaaksi sinne ja hänen tehdessään toukotöitä, kiurut laulelivat äänekkäästi taivaalla. Todettiin paikka kiurujen nimeksi. Aappolaismäki on nimietty Abram eli Aapo Vanhasen mukaan.
Linnanniemen nimi lienee peräisin muinaiskarjalaiselta ajalta. Silloinen veden korkeus teki niemestä pitkän ja kapean. Niemen ohi virtasi vuolas koski ja näin ollen korkea mäki tarjosi hyvän mäkilinnapaikan. Vastavirtaan kuljettaessa niemen kapeista kohdista löytyi veneenvetokohtia kosken ohi. Näinollen korkea mäki niiden vieressä rajosi hyvän mäkilinnapaikan.
Paakkolankosken kylänpuoleiseen niemeen Pietari Brahe aikoi perustaa kaupungin Kannaksen keskikohdan kaupankäynnin edistämiseksi. Ruotsin Kristiina-kuningatar hyväksyi ehdotuksen, mutta muiden seikkojen vuoksi aie jäi aikomukseksi. Venäjänvallan aikana Ristseppälän hovin vaikutusvalta ulottui Paakkolaan asti.
Paakkolankanava rakennettiin entiseen myllyn paikalle vuonna 1895. Se kohotti Vuoksen keskijouksun taloudellista hyvinvointia ja teollistumista. Kanava pääsi myös Pariisin maailmannäyttelyyn vuonna 1900, sillä sen piirustukset ja kartat edustivat Suomen silloisen vesirakennustekniikan tasoa.
Viipurin Valkjärven -radan valmistuttua rahtiliikenne vähentyi Vuoksella merkittävästi. Matkustajaliikenne muuttui myös turistimatkailun suuntaan. Huvila-asutus alkoi 1930-luvulla Paakkolan rannoilla.
Liikenteelliset suunitelmat jäivät Paakkolan osalta sodan vuoksi toteuttamatta. Laatokan – Viipurinlahden kanavointireitti oli tarkoitus rakentaa Saimaankanavan kokoluokkaan. Paakkolaan olisi tällöin tullut suursulku. Kylä-Paakkolan asema oli suunniteltu rautateiden risteyspaikaksi, jonka vuoksi rata tekikin Paakkolassa jyrkän mutkan. Tästä mutkasta olisi tehty yhteys Myllypeltoon Käkisalmen eteläpuolelle. Samoin tiesuunnitelmat olisivat tuoneet sillan samoille tienoille. Paakkolaan valmistui sotilaslentokentttä, jota ei kuitenkaan käytetty sota-aikana varsinaiseen taistelutoimintaan.
Paakkolan kylä oli maatalousseutua, jota oli alettu kehittää maamiesseuran avulla. Monet alan kurssit saivat osallistujia runsaasti. Martoilla ja suojeluskunnalla olivat kannattajansa. Hevosten kasvastus ja jalostus olivat monen isännän kiinnostuksen kohteena. Paakkolan Vitsaaressa oli Etelä-Karjalan hevosjalostusyhdistyksen orivarsaladun.
Paakkolan kansakoulu aloitti toimintansa vuonna 1907. Kylä jaettiin myöhemmin kahteen koulupiiriin. Salo-Paakkolan koulu alkoi toimia vuonna 1927. Kylä-Paakkolan koulurakennus siirrettiin vuonna 1937 Rantakylästä keskemmälle asutusta, Tuomaalaismäkeen johtavan tien risteykseen.
Tarton rauhansopimuksen lisäpäätöksen mukaisesti Suomi rakensi Laatokan Vuohensaloon kalanviljelyslaitoksen Laatokan vesistöjen kalakannan turvaamiseksi. Laitoksen tarvitsema noususiian mäti pyydystettiin Paakkolan koskesta.
Paakkolan vanhojen sukujen, Vanhasten ja Kiljusten joukkoon tuli uusia sukuja. Näistä suvuista mainittakoon Liikoset, Parikat, Huttuset, Hyyryläiset, Hämäläiset, Karjalaiset, Kymäläiset, Loipposet, Monoset, Mustoset, Mälköset, Pyyhtiät, Raaskat, Rautiaiset, Rissaset, Ristsepät, Romut, Rötköst, Seloset, Torkkelit ja Vanhalat. Ristseppälän hovin aikana tulijat olivat ”yhysmiehiä” eli henkilöitä, jotka entisen talollisten kanssa muodostivat veronmaksukykyisiä taloja. Veronahan oli tehtävä päivätöitä ja sitä varten tarvittiin työntekijöitä, joita tietenkin yhteisesti saatiin enemmän liikkeelle kuin yhdestä perheestä.
Teksti Antti Kaukinen , Äyräpään pitäjäseura ry:n julkaisusta
Äyräpää – muistojen kotiseutu. Kurikka 1997.
Vuosalmi
Vuonna 1553 kymmenysluettelon mukaan Vuosalmella oli kuusi taloa ja 1700-luvulla henkikirjoitettuja vuosalmelaisia olivat mm. Vaarit, Lääverit, Karvoset, Juvoset, Rämöt, Rautiaiset, Savolaiset ja Kupariset. Ainakin 1500-luvulta lähtien kylä kuului Muolaaseen.
Vuosalmi liitettiin 1914 Tuomikapitulin päätöksellä Vuokselan uuteen seurakuntaan ja vuonna 1917 Suomen Senaatin päätöksellä toimintansa aloittaneeseen Vuokselan kuntaan.
Kun Kannaksen nuorimpia pitäjä oleva Äyräpää perustettiin vuonna 1926, Vuosalmi liitettiin uuteen pitäjään. Vuosalmen kylästä liittyi Äyräpäähän 930 henkeä.
Vuosalmi oli Äyräpään pohjoisin kylä, joka oli mukana kehittämässä Äyräpäätä mm. kunnallisessa päätöksenteossa. Vuonna 1936 kunnallisvaaleissa valittiin Vuosalmelta neljä edustaja, Antti Juvonen, Esa Karvonen, Väinö Pykälä ja Eljas Savolainen vanhempi. He toimivat tehtävässään kunnan lakkauttamiseen saakka. Muita huomattavia vuosalmelaisia olivat mm. kansanedustajat K. K. Pykälä ja Bertta Pyäkälä, maanviljelijät Johannes Juvonen ja Juho Hyytiäinen, sekä tehtailija Tuomas Juvonen eräitä mainiten.
Vuosalmelaisten ensimmäinen koulu oli Mälkölässä vuodesta 1880 lähtien. Kylä sai oman koulupiirin vuonna 1900 ja koulu aloitti toimintansa Ville Pasurin talossa syksyllä 1902. Oma koulurakennus valmistui vuonna 1906. Oppilasmäärien lisääntyessä vuonna 1926 aloitettiin toisen koulun rakentaminen ja se sai nimen Kalliolan koulu. Talvisodassa molemmat koulut tuhoutuivat.
Liikenneyhteyksien puolesta Vuosalmi oli hyvässä asemassa. Maantiet olivat hyvässä kunnossa ja kylän keskusta sijoittui lauttarantaan. Yhteydet maanteitse olivat Viipuriin 58 km, Antreaan 40 km, Käkisalmeen 74 km ja Kiviniemeen 35 km. Ruposen ruskeat linja-autot välittivät henkilöliikennettä sekä kuljettivat tavaraa ja postia kyläläisille. Kulku Vuoksen yli tapahtui lautalla. Ylitys kesti noin viisi minuuttia. Talvella kuljettiin jäätietä pitkin. Suunnitelmat sillan rakentamiseksi Vuoksen yli muhivat koko 1930-luvun ja vuonna 1943 silta-asiaa käsiteltiin taas valtuustossa. Viipuri Valkjärvi -rautatiellä alkoi liikenne vuonna 1928 ja lähin asema Äyräpää oli noin kilometri lauttarannasta Vuoksen yli. Laivoilla oli tärkeä osa liikenteen hoitajina ennen kuin linja-autot ja rautatie valtasivat oman asemansa.
Juvosen huopa- ja kehruutehdas ja Karjalan huopatehdas antoivat työtä noin 90 hengelle. Pasurin saha ja mylly työllisti noin 60 henkeä. Kaikki edellä mainutut aloittivat toimintansa 1920-luvulla. 1900-luvulla Rämön veljekset perustivat Vuosalmen Korjauspajan, myöhemmin Rämön Konepajana tunnetun yrityksen. Nykyisin se toimii Imatralla, Rämö Oy –nimisenä. Valtion omistaman Ventelän myllyn vuokraajina olivat aikoinaan Mikko Liukkonen ja sitten K. K. Pykälä, joka rakensi sahalaitoiksen rantaansa, ja jossa myöhemmin oli lisäksi mylly. Seppiä kylästä löytyi useita, joista mainittakoon Antti Savolainen, Juho Karjalainen, Mikko Vaari ja Reino Savolainen.
Vuosalmen kylä oli Ventelän hovin lahjoitusmaata, jonka valtio osti vuonna 1886 ja jakoi sen hovin lampuodeille perintötiloiksi vuonna 1901. Valtio jätti hovin metsät 1998 ha kruununpuistoksi, jonka kansanedustaja K. K. Pykälä ajoi vuonna 1909 kylän yhteismaaksi. Tästä alkoi kylän ripeä kehitys.
Kylän kokonaisala oli 5730 hehtaaria, josta peltoja oli vuonna 1939 vajaa 1200 hehtaaria. Viljelmiä kylässä oli 125 kappaletta ja asukkaita vuonna 1939 muutamaa henkeä vajaa 1000. Maanviljelys kehittyi voimakkaasti ja kylän nuoret kävivät matalousalan kouluja tuoden uutta oppia kotitilojensa hoitoon. Rinnalla kehittyi karjatalous, jonka tueksi oli perustettu tarkastusyhdistys ja maidonmyyntiosuuskunta. Yhteismetsä antoi työtä kyläläisille, sillä oman kylän miehillä oli etuoikeus hakkuu- ja ajotöihin. Yhteismetsän osakkaiden kokouksissa kyläläiset oppivat yhteistyöhön ja sovittelemaan erimielisyydet yhteiseksi eduksi.
Jo viime vuosisadan puolella perustettiin Vuoksen nuorisoseura. Urheiluseura ”Salmen Veikot” aloitti järjestetyn toiminnan urheilutoiminnan, torvisoittokunta soitti iltamissa ja häissä, laulukuorot lauloivat molemmissa päissä kylää. Suojeluskunta aloitti toimintansa ja samoihin aikoihin myös vireä lottatyö pääsi käyntiin. Kylässä toimi Maalaisliiton paikallisyhdistys sekä Marttayhdistys. Näiden eri seurojen yhteishankkeena rakennettiin Vuoksen rannalle Seurojen talo, joka toimi monipuolisena ”kotina” monille kulttuuriharrastuksille.
Kylä evakuoitiin joulukuussa vuonna 1939 ja kesäkuussa vuonna 1944. Vuonna 1941 suomalaiset valtasivat Äyräpään ja vuosalmelaisten takaisin muutto alkoi ja jatkui voimallisena niin, että kesäkuussa evakkoon lähti taas 739 vuosalmelaista. Vuosalmelaisia kaatui sodissa yhteensä 24 miestä, joista kymmenen sai hautapaikan Äyräpään sankarihaudoista.
Vuosittaiset kyläläisten tapaamiset kokouksissa ja kotiseuturetket kotikylään vahvistavat yhteenkuuluvaisuutta kyläläisten ja heidän perillistensä kesken. Jokainen muistaa Vuosalmen, - kotikylän jota venäläinen ei kokonaan vallannut kummassakaan sodassa.
Teksti Sinikka Pykälä, Äyräpään pitäjäseura ry:n julkaisusta
Äyräpää – muistojen kotiseutu. Kurikka 1997.