Maatalous

Viimeinen kylvö ja sadonkorjuu Antreassa

Eino Lottasen artikkeli Antrealaisessa nro 10/15.1.1988. (Hänen laajempi artikkelinsa aiheesta on luettavissa kirjassa Hiilkoukku, Muistelmia Karjalasta ja karjalaisista, toim. Veli Ikonen, Vuoksen Säätiö 1960)
Yläkuva rukiinpuinnista Olkinuoran pellolla, Museovirasto.

Millainen oli viimeinen kesä Antreassa? Kaunis kesä joudutti myöhäisen kylvön hyvään kasvuun. Sitten alkoi venäläisten suurhyökkäys Kannaksella. Antrea evakuoitiin 18. kesäkuuta. Mutta kun rintama pysähtyi Ihantalan-Kuparsaaren-Vuosalmen linjalle, tuli mahdollisuus korjata sato. Osa väestä palasi sadonkorjuutöihin. Jatkosodan vuosien Antrean työvoimapäällikkö Eino Lottanen kertoo tuon viimeisen kesän ja alkusyksyn raskaista päivistä. Antrean kirkonkylä luovutettiin venäläisille 21.9.1944.

Vapautuessani ikäluokkani mukana armeijasta 31.12.1942 sain samalla työvelvollisuuslain perusteella määräyksen ryhtyä seuraavasta päivästä alkaen Antrean työvoimapäälliköksi. Apunaan työvoimapäälliköllä oli jokaiseen koulupiiriin määrätty viljelyspäällikkö. Tämän tapainen organisaatio hallitsi valtakuntaa lähes diktaattorin valtuuksin. Eihän työikäinen ihminen saanut lähteä pitäjästä eikä tulla sinne ilmoittautumatta työvoimapäällikölle. Jälkeenpäin ovatkin lakimiehet sanoneet, ettei koskaan Suomessa ole yhden henkilön käsiin annettu niin paljon valtaa kuin oli vuosien 1940-1944 työvoimapäälliköllä. Tällainen järjestely oli vielä enemmän kuin muualla tarpeellista takaisin vallatussa Karjalassa. Siellähän puuttui alkuaikoina kaikkea, ja puutteen jakamisessa on asiantuntemus ja oikeudenmukaisuus tarpeen. Tällaisissa olosuhteissa näki Antrean työvoimapäällikkö kotipitäjänsä viimeiset vaiheet ja teki niistä päivittäiset muistiinpanot.

Kevään 1944 maataloustuotannon alku

Vuoden 1944 talvi väistyi hitaasti. Lumet tosin lähtivät huhtikuun puolivälissä ja 20 päivän tienoilla oli ihanan lämpimiä päiviä, mutta 28.4. alkoi sataa vettä ja lumiräntää, joka muuttui seuraavana päivänä lumisateeksi. Työvoimapäällikön hoidossa olleella säähavaintoasemalla merkittiin lumi-vahvuudeksi illalla 29.4. 15 cm ja pakkasta kuusi astetta. Kylmää ja räntäsateista ilmaa jatkui 12.5. asti.

Pellot alkoivat kantaa yleisesti muokkaajaa vasta 15.5. lähtien. Sade lietti viljelykset vielä 18. ja 23.5. Myöhästyneet kylvöt saatiin todella käyntiin vasta 25. päivästä alkaen. Yötä ja päivää, pyhät ja arjet ponnistellen saatiin loput kevätviljat kylvetyksi vasta kesäkuun alkupäivinä. Sen jälkeen istutettiin peruna hyvissä olosuhteissa viikon kuluessa, joten kaikki keväällä kylvettävät kasvit olivat maassa kesäkuun 10. päivään mennessä. Kesäkuun alussa oli ihanan lämpimiä ja kauniita ilmoja, joten itäminen ja orastuminen tapahtui ennätysvauhtia. Työvoimapäällikön muistiinpanoista löytyy merkintä, että 3.6. olivat ensimmäiset kevätkylvöt oraalla. Ruis teki viikkoa myöhemmin tähkää. Kasvukauden aikataulu oli siten korjaantunut.

Suursodan varjossa

Tokihan tiedettiin, että Euroopassa raivosi ennen kokemattoman raju suursota. Meille työvoimapäälliköille annettiin Viipurissa luottamuksellinen katsaus Päämajan toimesta jo maaliskuun lopulla 1943. Stalindgradissa oli jäänyt mottiin ja tuhoutunut kokonainen saksalainen armeijaryhmä, 250-300 000 miestä. Päämajan kapteeni selitti, että tilanne on kyllä vakava, mutta ei huolestuttava! Kevään tultua Saksan armeija etenee taas salamavauhtia. Kun salaisia rauhanneuvotteluja oli käyty talvella 1944 ja Neuvostoliitto julkaisi yllättäen rauhanehdot 1.3.1944, oli meille työvoimapäälliköille jälleen 18.3. tiedotustilaisuus Viipurissa, tällä kertaa oikein maan hallituksen toimesta. Asialla oli karjalainen ministeri Väinö Kaasalainen. Hän käytti sellaista oppineen miehen sanaa kuin demobilisaatio. Kaasalainen sanoi maan hallituksessa pelättävän, että ennen kuin maan armeija on demobilisoitu, on se myös demoralisoitu. Toisin sanoen armeija lakkaa tottelemasta, eikä peräänny niistä asemista, jotka se on raskailla taisteluilla saavuttanut. Julkaistuihin rauhanehtoihinhan kuului mm. Moskovan rauhan rajat ja saksalaisten joukkojen ajaminen pois maasta.

Suurhyökkäys ja väestön evakuointi

Olimme ahvenen kudussa Munninlahdella Maltaan Jussin kanssa kesäkuun 6. päivänä kun viimeksi rannalle tulleet huusivat: ’’Oottaks työ kuulleet, nyt se on alkant”. Tiesimme ilman muuta, että SE oli liittoutuneiden suuri maihinnousu Ranskan rannikolle. Kolme päivää myöhemmin rajut tapahtumat vyöryivät meitä kohti paljon lähempänä, alkoi Neuvostoliiton suurhyökkäys Kannaksen linjojamme vastaan. Lähipäivinä täyttyi kirkonkylän läpi johtava maantie Kannaksen pitäjienpakolaisista. Aikaisemmin lomautettuja antrealaismiehiä alettiin kutsua uudelleen palvelukseen. Antrean taloja vapisutti 15.6. yöllä Viipurin raju ilmapommitus. Samana päivänä suorittivat pommikoneet hyökkäyksen myös Antrean asemalle aiheuttaen ihmishenkien menetyksiä. Silloin kuoli mm. tunnetun antrealaisen pastorin Mauno Revon pikkutyttö mummonsa Anna Sintosen syliin Kuorekoskella.

Perjantai-iltana 16.6. tuli Antreaan Viipurin Suojeluskuntapiiristä kaksi upseeria, jotka kutsuivat koolle eräitä kunnan viranomaisia ja ilmoittivat, että Antreaankin on määrätty perustettavaksi evakuointiesikunta, mutta Antreaa ei tarvitse evakuoida. Evakuointiesikunnan päälliköksi määrättiin agronomi Paavo Taurio ja jäseniksi kunnanpäällikkö Erkki Olkinuora (Potin), metsäteknikko Erkki Jaakonsaari, mv. Martti Tauru, ylikontaapeli Tuomas Potinkara ja työvoimapäällikkö Eino Lottanen. Sk-piirin edustajat antoivat kullekin nimetylle jäsenelle sinetöidyn kirjekuoren, jonka sai avata vasta jos evakuointimääräys sittenkin tulisi. Vielä he määräsivät, että väestö on ohjattava siirtymään Hämeenkyrön, Ikaalisten, Jämijärven ja Viljakkalan kuntiin Pohjois-Satakuntaan. Juuri nimetty esikunta laati välittömästi omat suunnitelmansa toimenpiteitä varten.

Seuraavana päivänä, lauantaina 17.6. oli tavanomainen viljelyspäällikköjen neuvottelu työvoimatoimistossa kanttori Huuskosen talossa. Leikkipuheita ei silloin kuulunut. Työvoimapäällikkö selosti edellisenä iltana tehtyä evakuointi-suunnitelmaa ja viljelyspäällikön tehtäviä evakuoinnin sattuessa. Hänen tuli toimittaa kaikki piirinsä asukkaat matkaan ja lähteä itse viimeisenä kuin ainakin kapteeni laivastaan. Kun illan hämärtyessä alkoi vielä hiljalleen sataa, ilmestyi työvoimapäällikön muistiinpanoihin merkintä: ’’Alakuloinen evakuointitunnelma ”.

Sunnuntaina kesäkuun 18. päivänä kello 10 aamulla se sitten tuli. Puhelinsanoma Viipurin Suojeluskuntapiirin esikunnasta Antrean evakuointiesikunnalle kuului: ”Antrea on heti tyhjennettävä, käytettävissä on pohjoiseen johtavat tiet”. Is-komppanian lähetit veivät tiedon viljelyspäälliköille, jotka panivat heti toimeksi. Saman päivän ja seuraavan yön kuluessa antrealaiset liittyivät maantietä vaeltavaan evakkojen virtaan.

Antrealaisten jättäessä kotipitäjänsä aurinko aivan tuhlaili lämpöä ja kevätkesä oli kauneimmillaan. Aamupäivällä maanantaina 19.6. oli Kuukaupille johtavalla maantiellä liikenne jo hiljentynyt, vain yksi kumarainen naishahmo oli liikkeellä. Hän oli tunnettu oopperalaulajatar Hanna Granfelt, joka jalkaisin aloitteli hiljalleen evakkomatkaa ja kysyi vastaantulleelta työvoimapäälliköltä mahdollisuutta kyydin saamiseen. Saatuaan vastauksen, ettei mitään kuljetusvälineitä ole pitäjään saatu, huokaisi hän syvään, kääntyi katsomaan sinistä ja hopeaa välkkyvälle Vuokselle ja sanoi: ’’Täällä on niin jumalaisen kaunista”. Sitten hän alkoi pää kumarassa astella hiljalleen pohjoiseen johtavaa tietä, kuten käsky oli käynyt.

Kranaatteja kirkolle

Tiistaina 20.6. oli liikenne Antrean teillä kokonaan loppunut. Eikä suinkaan liian aikaisin, sillä jo seuraavana päivänä alkoi Kuparsaaren suunnalta tulla kranaatteja kirkolle. Niitä tuli harvakseltaan, ehkä noin minuutin väliajoin. Vanhana tykkimiehenä noteerasin, että käytössä oli vain yksi kaukotykki, joka ampuu häirintätulta. Kun kävelin Harjoitustalon ohi, vinkkasi sieltä käsimerkeillä tuttu mies, helsinkiläinen vänrikki Rydman, paikallisen polttoaineosaston päällikkö. Hänellä oli polttoainevarasto Harjoitustalon takana suuressa puolustusvoimien varastorakennuksessa, johon oli tullut täysosuma. Kranaatti oli lävistänyt peltikaton, sekä rautabetonisen välikaton ja pötkötti betonilattialla tynnyripinojen välissä. Se oli neljän tuuman, nykyisten tykkimiesten kielellä 100 mm, noin 40 cm pituinen pötkäle. Rauhanajan tykistökoulutuksen mukaan suutaria ei saa vähääkään liikauttaa, se on tuhottava räjäyttämällä paikalleen. En jäänyt seuraamaan, miten nyt meneteltiin, varmaankaan ei räjäytetty. Seuraavana päivänä oli varasto kuitenkin tyhjä, ei ollut bensiinitynnyreita eikä suutaria. Kuukaupilta samana päivänä tulleet sotilaat kertoivat Vuoksessa uimassa olleen sotilaan saaneen kranaatista täysosuman. Hänestä ei jäänyt kotiseurakunnan kirkkomaahan lähettämistä.

Koneiden, kaluston ja viljan evakuointi

Saman sunnuntain 18.6. kuluessa sain Viipurin Suojeluskuntapiirin esikunnasta myös henkilökohtaisen puhelinsanoman. Tutut nuoret luutnantit sieltä ilmoittivat, että lomasi loppuu nyt tällä puhelinmääräyksellä ja astut heti palvelukseen. Tehtävänä on pitäjän evakuointi.
Suojeluskuntapiiristä lähti heidän mukaansa enää vain vapaakirjeitä, ts. tuuli vie paperit pöydiltä, kun ikkunat on pommitettu rikki. Olin siten saanut kaksinkertaisen määräyksen Antrean evakuointiin.

Muutamia evakuointiesikunnan jäseniä jäi Antreaan, niin myös Antrean Is-komppania. Sehän oli armeijaan kuuluva yksikkö, eikä tietysti voinut lähteä ilman määräystä. Taukoamaton jyrinä Vuosalmen ja Ihantalan suunnilta vapisutti ilmaa. Mutta ihme ja kumma, jyrinä ei enää lähentynyt. Maataistelukoneet terrorisoivat kaikkea liikennettä ja ampuivat rakennuksia, joista useita paloi 2.7. Jaakonsaaressa ja Kukkolassa. Parin viikon ajan jatkui sekavaa evakuointitoimintaa. Koneita, huonekaluja ja viljaa vietiin mahdollisuuksien mukaan asemille ja valloillaan juoksevaa karjaa kerättiin ja luovutettiin armeijan yksiköille. Villiintyneitä sikoja metsästettiin kivääreillä.

Sadon evakuointiin valmistaudutaan

Kun rintama oli pysähtynyt Kuparsaareen, tuli sadon evakuoiminen harkittavaksi. Ylin määräysvalta oli armeijalla. Työvoimapäällikön lähin esimies oli IV Armeijakunnan maatalousupseeri Lauritsalassa, jossa sadonkorjuun alkaminen ratkaistiin 4.7. käydyissä neuvotteluissa. Armeijakunta antoi työvoimapäällikön autolle ajoluvan halki Suomen Satakuntaan ja takaisin, sekä komennustodistuksen hänelle ja kunnan päällikölle matkaa varten. Tehtävänä oli etsiä viljelyspäälliköt takaisin Antreaan johtamaan sadonkorjuutyötä. Muulle siviiliväestölle ei Armeijakunta suostunut vielä siinä vaiheessa myöntämään paluulupaa, vaan sadonkorjuu oli määrä suorittaa yksinomaan armeijan voimin, sikäli kun siihen olisi mahdollisuutta. Heinäkuun 5.-12. päivien välisenä aikana työvoimapäällikkö ja kunnanpäällikkö Erkki Olkinuora tekivät matkan radanvartta Jyväskylään ja sieltä Tampereen kautta Antrealaisten sijoituskuntiin Satakuntaan. Suurin osa viljelyspäälliköistä löytyi Savonlinnan ja Pieksämäen väliltä rautatieasemien lähettyviltä odottamassa rautatievaunuja. Kulovalkeana levisi evakkokansan keskuuteen tieto, että Antrealaisia ollaan käskemässä takaisin! Sitä riemua, minkä se tieto aiheutti. Viljelyspäälliköt saivat etuoikeutettuina heti rautatievaunut , lastasivat perheensä ja karjansa ja palasivat Antreaan.

Sadonkorjuun alku oli vaikeaa

Alku tuntui täysin ylivoimaiselta. Ei ollut väkeä, ei koneita, ei hevosia, ei mitään. Armeija luovutti lepoon päässeitä, enimmäkseen joukkueen suuruisia osastoja, joilla oli hyvä työhalu, mutta luokoa ei saatu syntymään. Tilanne parani tuntuvasti, kun työvoimapäällikkö haki Is-miesten avulla Sairalasta armeijan varikolta useita kymmeniä armeijan hevosia. Vähitellen saatiin myös evakuoituja niittokoneita takaisin. Heinäkuun loppuun mennessä olivat kaikki viljelyspäälliköt palanneet. Elokuun 5. päivänä pidetyssä viljelyspäälliköiden kokouksessa todettiin, että 2500 hehtaaria heinää on vielä niittämättä! Työvoimatoimisto samoin kuin Is-komppanian toimisto siirrettiin Antrean kunnanlääkärin taloon, josta sotilashallintopiirin esikunta oli lähtenyt evakkoon. Saatiin jälleen puhelinyhteydet sotilaskeskuksen kautta. Junat alkoivat kulkea Antrean asemalle. Antrea alkoi herätä kuolleista!

Suurpolitiikka sävähdyttää

Elokukun 1. päivänä kuultiin radiosta, että presidentti Ryti on eronnut. Eduskunta valitsi 4.8. presidentiksi sotamarsalkka Mannerheimin. Mitähän tämä on, me kyselimme toisiltamme. Niinä päivinä tuli Antreaan käymään kapteeni, tohtori Seppo Simonen, hän oli tiedotuskomppanian päällikkönä Säkkijärven rannikolla. Simosella oli sukulaissuhteita Antreaan, sen vuoksi hän tunsi pitäjään mielenkiintoa. Sain Simosen kahdestaan tentattavaksi ja tiukkasin häneltä: Sano mitä tämä merkitsee, onhan sinulla varmasti yhteyksiä Helsinkiin.
- Tämä tietää rauhaa, sanoi Simonen. Sitä varten oli vaihdettava presidentti.
Sydän kylmänä kysyin, että minkälaista rauhaa.
- Ei ainakaan parempaa kuin talvisodan rauha, eli Moskovan rauhan rajat. Eihän suurvalta voi luopua siitä, mitä se on raskaissa taisteluissa valloittanut.
Kylmäpäinen, kyyninen lehtimies näki kyllä miten tulee käymään. Näki myös sen, ettei Suomen armeija voi kestää toista kesäkuun suurhyökkäyksen tapaista taistelua. Maa tuntui pettävän jalkojen alla, onko kaikki turhaa. Kerroin tästä keskustelusta vain Juho Kurjelle. Hänkin oli kyllä jo sydämessään valmistunut kaikkeen. Päätimme yhdessä, ettei näistä järkyttävistä näkymistä kerrota kenellekään, vaan sadonkorjuutyötä jatketaan ja tehostetaan. Todellisuus olisi voinut johtaa sadonkorjuuväen masennukseen ja työhalujen loppumiseen. Eihän haluttu uskoa noin kauheaa mahdollisuutta, että kuolleista herännyt Antrea uudelleen kuolisi.

Vauhtia sadonkorjuuseen

Armeijan suhtautuminen sadonkorjuuseen muuttui näinä päivinä ratkaisevasti. Elokuun alkupäivinä antoi IV Armeijakunta luvan 250 siviilihenkilön kutsumiseen takaisin Antreaan sadonkorjuutyöhön. Tämä joukko, enimmäkseen naisia, palasikin elokuun puoliväliin mennessä. Elokuun 12. päivänä pidettyyn viljelypäällikköjen kokoukseen tuli mukaan everstin arvoinen upseeri. Hänelle merkittiin kartalle kunkin viljelyspäällikön piiri ja asuintalon paikka. Miehiä ja hevosia irtosi nyt armeijalta runsaasti. Näissä olosuhteissa täytyi työvoimapäällikön kieltää viljelyspäälliköltä henkilökohtainen sadonkorjuutyö ja käskeä keskittymään yhteydenpitoon armeijan yksiköihin, ja kirjanpitoon siitä, mitä armeija kunkin tilan pelloilla käytti. Työtä vauhditti vielä erinomainen sadonkorjuusää. Aurinko helotti pilvettömältä taivaalta ja teräinen vilja kypsyi. Riuskat, työhaluiset, jopa työhullut ihmiset huhkivat pelloilla tilojen rajoista välittämättä auringonnoususta laskuun. Elokuun 20. päivältä onkin muistiinpanoissani merkintä, että loputkin heinät onsaatu seipäille ja suurin osa kuljetettu latoihin, rukiin niitto suoritettu lopuilleen ja puinti sekä viljan kuivaus aloitettu.

Puimakoneista oli suuri puute. Kaikki irroitettavat viljankuivurit siirrettiin Kalalammin ja Koljolan asemille, joissa niitä käytettiin yötä päivää yhtenäisen johdon alaisena. Kalalammilla oli kuivaamon esimiehenä tehtailija Tatu Olkinuora ja Koljolassa maanviljelijä Martti Tauru, jonka oma kuivuri paloi siinä touhussa 21.8. Kuivureista tuli ylilämmityksellä puristetuksi liikaa tehoa! Kunnanhoitokunta lähetti pyynnöstäni takaisin Ikaalisiin evakuoidun suurtehopuimurin, joka saatiin pystytetyksi entiselle jalustalleen Antrean asemalle Osuuskaupan varastolle. Syyskuun ensimmäisellä viikolla saatiin useimmat muuntajatkin ’’Sähkö-Karjalaisen” toimesta jälleen syöttämään virtaa puintityöhön. Polttomoottoreiden käyttöhän oli polttoaineen puutteen takia vähäistä.

Mieliala oli antrealaisen sadonkorjuuväen keskuudessa koko elokuun ajan iloinen ja toivorikas. Oltiin kuin yhtä perhettä, jota Is-komppania muonitti. Pääosin oltiin myös yhteismajoituksessa. Myös henkisestä kestävyydestä pidettiin huolta. Antrean kirkkoherra, rovasti Br. Kunnaala oli elokuun alkupäivinä Antreassa ja piti iltaisin hartaushetkiä väliaikaisessa kirkossa Harjoitustalolla. Hengellisiä iltoja järjestettiin myös paikallisin voimin omatoimisesti useita kertoja elosyyskuun aikana. Uupumattomana puuhamiehenä tässä työssä oli Is-komppaniassa palveleva sotilasmestari Antti Kurki.

Muutos armeijan suhtautumisessa sadonkorjuuseen elokuun alussa oli niin ilmeinen, että sillä on täytynyt olla erityinen syynsä. Jälkeenpäin miettiessäni tulin siihen tulokseen, että asiasta on täytynyt olla päämajan nimenomainen käsky. Kyllähän päämajassa varmasti tiedettiin, että kun presidentti Ryti allekirjoitti kesäkuun 26. päivänä kello 22 illalla aseiden ja sotilasavun saamiseksi kuuluisan Ribbentrop-sopimuksen, oli Suomen myllyillä leipäviljaa neljän päivän kulutusta vastaava määrä. Viljalaivat läksivät Saksasta sopimuksen tultua allekirjoitetuksi. Kun presidentin vaihdoksella pyrittiin rauhaan, oli jo maaliskuun neuvotteluista selvillä, että suhteet Saksaan on katkaistava. Silloin loppuisi myös ainoa leivän saannin mahdollisuus. Jokainen kotimaasta saatava viljakilo turvaisi siten Suomen itsenäisyyttä.

Mielialojen toiveikkuutta viljelyspäällikköjen keskuudessa kuvastaa elokuun 26. päivänä pidetty kokous, jossa päätettiin käydä suorittamaan myös syyskyntöjä. Miehiä lähetettiin kotialueen varastoille etsimään ja tuomaan takaisin Antreasta lähetettyjä auroja.

Kaikki romahtaa

Syyskuun alussa selvisi kaikille synkkä todellisuus. Syyskuun kolmatta päivää vasten yöllä puhui pääministeri radiossa rauhan tunnusteluista ja seuraavana aamuna ilmoitettiin uutisissa aselevon alkaneen. Suomalaiset lakkasivatkin määrähetkellä ampumasta, mutta toiselta puolelta tuli tulta koko päivän kaiken sorttisilla aseilla. Seuraavana aamuna hiljeni tuli rintaman molemmin puolin ja aselepo alkoi. Jälkeenpäin on selostettu erikoisen tilanteen johtuneen siitä, ettei Suomen pääministeri kyllin selvästi sanonut, että Suomi ajaa saksalaiset pois maasta.

Kaikki oli tämän jälkeen epätoivoista lopun alkua. Armeijakunnasta ilmoitettiin työvoimapäällikölle että odotettavissa olevassa välirauhassa tullaan Antrea varmasti luovuttamaan. Sen vuoksi olisi hävitettävä kaikki sellaiset paperit, joista voisi näkyä mitä tavaraa alueella oli käytetty tai mitä oli viety sieltä pois. Povattiin, että ne on korvattava. Työvoimapäällikkö ei kuitenkaan tätä määräystä noudattanut, vaan vei viljelyspäällikköjen kesän aikana armeijan yksiköltä saamat vastaanottokuitit Antrean luovutuksen jälkeen Helsinkiin puolustusministeriön korvauslautakuntaan ja antrealaiset saivat talven kuluessa rahansa. Viljelyspäälliköiden eräänä tärkeänä tehtävänähän oli kesän aikana valvoa mitä tuotteita, viljaa, heinää, perunaa, halkoja, piikkilankaa ym. yksiköt kunkin tilan tiluksilta ottivat ja ottaa siitä kuitti. Päämajan nimenomainen käskykirje tuli jo heinäkuun alussa siitä, että yksityinen omistusoikeus on voimassa etulinjaan saakka, ja että kaikki on korvattava.

Työtä oli kaikin tavoin kiihdytettävä. Kun puimakoneista oli puute ja ajan pelättiin loppuvan, alettiin niitettyä puimatonta viljaa siirtää armeijan autoilla Moskovan rauhan rajan yli Jääsken Näträmään ja Joutsenon eteläisiin kyliin. Säpsähdyttävän varmuuden sai työvoimapäällikkö ollessaan 15.9. Joutsenossa tarkastamassa siirrettyjen viljojen puintia. Kaikissa niissä kohdissa, joissa talvisodan rauhan raja ylitti maantien, olivat sotilaat pystyttämässä sinivalkoisia puomeja tien poikki. Kysymykseen mitä tämä tärkoittaa vastasivat sotilaat, etteivät tiedä, näin on vaan käsketty tekemään. Sunnuntaina syyskuun 17. päivänä jatkui viljan niittoja puinti täydellä vauhdilla, samoin seuraavana päivänä ja vielä tiistaina aamupäivän. Lopullista nuijan iskua pelättiin, mutta ei tiedetty milloin se tulisi. Tiistaina syyskuun 19. päivän iltapäivällä se sitten tuli. Armeijakunnasta tuli puhelinkäsky töiden lopettamisesta ja koneiden lähettämisestä pois. Samana iltana kuultiin radiosta välirauhan ehdot. Antrean ja Karjalan kuolinkamppailu oli päättymässä!

Syyskuun 21. päivä vaikeni kirkkaana ja kauniina. Oli erittäin lämmin ja ihana syyskesän ilma. Kello 12.35 suljettiin työvoimatoimiston ovet ja viimeisten kirkolla olleiden antrealaisten evakkomatka alkoi. Työtä oli tehty kovalla paineella suurien vaikeuksien keskellä ja loppuaikana epätoivo sydämessä. Loppuselvittelyssä voitiin kuitenkin todeta, että koko Antrean väestölle oli pelastettu vuoden leipä. Viljaa puitiin Imatran seudulla 27.9. saakka. Sitten siirtyi työvoimapäällikön toimisto Ikaalisten kauppalaan, jossa Antrean maatalousasioiden loppuselvittely suoritettiin jouluun mennessä.

Laskelmien mukaan jäi Antrean latoihin noin 7 miljoonaa kiloa kuivaa heinää. Pitäjän pohjoisosiin jäi osa rehuviljaa niittämättä, pitäjän eteläosa ja erityisesti läntinen puoli tuli tehokkaamman armeijan avun turvin melko tarkoin selvitetyksi. Viljaa jaettiin antrealaisille evakkokunnissa niistä varastoista, joihin sitä oli puintiaikana Antreasta lähetetty. Melkein jokainen antrealainen maanviljelijäperhe lienee saanut silloin ’’oman pellon” viljaa kansanhuollon salliman määrän.

Vuosikymmenien kuluessa siirtyivät Antreassa vuonna 1944 sadonkorjuussa olleet kukin vuorollaan vielä kerran yli rajan ja viimeistä sadonkorjuuta muistava joukko harvenee ja loppuu. Toivottavasti tämä pieni muistelma voi tuleville antrealaispolville antaa jonkinlaisen kuvan siitä kasvukaudesta ja sadonkorjuusta, joka oli heidän esi-isien vuosisataisilla asuinsijoilla viimeinen.

----
Voi niitä aikoja, voisinko elää ne uudelleen? Haluaisinko elää ne uudelleen? Kyllä haluaisin! Haluaisin elää uudelleen Antrean kesän 1944 heinäkuun alusta elokuun loppuun. Kun vihollisen suurhyökkäys oli saatu äärimmäisin ponnistuksin pysähtymään Ihantalaan ja Kuparsaareen, kun tervettä ja iloista, työnhajuista väkeä palasi takaisin Antreaan, kun Herran armas aurinko kypsytti pelloilla lainehtivaa runsasta satoa ja kun kuviteltiin, että tuleva rauha jättäisi meille Antrean, koska se oli Suomen armeijan hallussa. Haluaisin elää uudelleen ne Antrean ylösnousemuksen aurinkoiset viikot. Syyskuuta en haluaisi elää enää koskaan uudelleen.

Muutamia artikkelin yhteydessä olleita kuvia. Jälki epätarkkaa, pari kuvaa jouduttu tummuuden vuoksi jättämään kokonaan pois.

Antrean työvoimapäällikkö Eino Lottanen työpöytänsä ääressä kesällä 1944.

Eino Lottanen (1909-1995) oli Antrean työvoimapäällikkönä 1943-44. Sen jälkeen hän oli 92. maanlunastuslautakunnan agronomijäsenenä 1945–1947, Turengin sokeritehtaan piirikonsulenttina 1948–1950 ja viljelypäällikkönä 1951–1976. Hän myös viljeli omaa maatilaansa Vanajassa vuodesta 1948. Maanviljelysneuvoksen arvon hän sai 1979. Keskustan kansanedustajana hän toimi 1966-1975.

Antrean kunnanesikunnan jäseniä ja toimiston virkailijoita jatkosodan aikana. Edessä vas. Erkki Olkinuora, Tatu Olkinuora, Kirsti Tuomola ja Helvi Ruponen. Takana vas. Eino Lottanen, Erkki Jaakonsaari ja Mikko Kekki. (Valok. Eero Hänninen)

Antrean viljelyspäälliköt keväällä 1944. Edessä oli viimeinen kylvö ja sadonkorjuu kotiseudulla.

Kuvassa komppanian upseeristoa ja aliupseeristoa. Eturivissä vas. kersantti Väinö Kuikka, komppanian päällikkö luutn. Eero Hänninen ja sot. mestari Antti Kurki. Takarivissä toinen vas. komppanian vääpeli Toivo Henttonen.

Seuraavat kuvat on otettu finna.fi:stä.

Liikolan kylän peltoja. (Museovirasto, Historiallinen kuvakokoelma, Karjalan Liiton kuvakokoelma).

Rukiinpuintia J. Olkinuoran pellolla Kukkolassa 1930-luvulla. (Museovirasto, Historiallinen kuvakokoelma, Karjalan Liiton kuvakokoelma).

Viljelyaukeat hautausmaan vieressä, kuvattuna 1920-30-luvulla. (Museovirasto, Historiallinen kuvakokoelma, Karjalan Liiton kokoelma).

Antti Lottosen pellot Seitsolassa kuvattuna 1920-30-luvulla. (Museovirasto, Historiallinen kuvakokoelma, Karjalan Liiton kokoelma.)

Rintamalinja Antrean - Heinjoen tien varrella. Rintamajoukot irrottautuvat etulinjasta 20.9.1944 klo 9.15. (Sotamuseo, valokuvaaja sot.virk. T. Nousiainen.)

Antreankylä, panoraama kuvattu IV-tornista luode- ja koillissuuntiin 12.9.1944. (Sotamuseo, kuvaaja sot.virk. T. Nousiainen.)