Onkin hyvä aika taas viettää kunnon heimojuhlaa täällä Porin jäähallissa – viimeksihän täällä juhlivatkin keväällä satakuntalaiset itse – tosin hämäläisten jääkiekkoilijoiden kustannuksella.

Mutta tänään, aloitetaan kuulemalla, miten koki Tommy Tabermann, isänsä kautta uusikirkkolainen, luettuaan sikäläisiä muistoja matkan varrelta. Näinhän:

”Muisti tekee ihmisestä ihmisen. Ihminen ilman muistia on menettänyt jotain korvaamatonta. Muisti on kotimaa, jota kukaan ei voi valloittaa tai viedä.”

On 65. karjalaisten kesäjuhla. On suuri syy ja aihe edelleenkin muistaa, ylläpitää ja viedä eteenpäin karjalaista yhteisöä ja kulttuuria. Ne kuvaavat monin tavoin vahvaa suomalaisuutta – yksilöllistä yhdessäoloa, sisua ja uskoa itseensä, iloa ja kärsimysten kestämistä, menneen arvostamista ja luottamusta tulevaisuuteen.

Historian vaiheet eivät aina ole kohdelleet lempeästi Karjalan kansaa – sen kotikontujen yli itärajamme on liikkunut eestaas.

Viime sodat kohtelivat kovimmin karjalaisia. Tuli evakon aika.

Ulkopuolisen on vaikea täysin ymmärtää, mitä kaikkea sen on täytynyt olla. Jos sallitte, kerron Teille sivustakatsojan havainnon. Eikä havaintoni rajoitu vain siihen, että karjalaisväestö herätti uteliaisuutta, hämmennystäkin Varsinais-Suomessa, jossa tunnetusti iloisuus ei ole ollut aivan päällimmäisiä ominaisuuksia.

Nuorena kaveripiiriimme kuului kuusilapsisen karjalaisperheen kaksi veljestä. Nahistelivat kyllä keskenään, niin kuin tapoihin kuuluu, mutta isomman riidan syntyessä he päätyivät aina samalle puolelle. Perhe piti yhtä, mutta myös kavereihin suhtauduttiin välittömän luontevasti. Tulin ymmärtämään, että perheen isä, joka evakkoon tullessa oli jo ollut parhaassa keski-iässä, oli joutunut opettelemaan kokonaan uuden ammatin. Talokin, jossa he asuivat, oli itse rakennettu ja pienen tontin puutarha tehokäytössä. Syntyi mielikuva, että sitä voi tyhjästäkin lähteä liikkeelle.

Nyt sellaista kutsuttaisiin jollain uustermillä, elinikäisellä oppimisella tai peräti dynamiikalla. Uuden elämän aloittaminen, jos kaiken entisen menettää, onkin melkoista dynamiikkaa. Ja vielä että pystyy tekemään sen niin, että lapset saavat koulutuksen ja ryhtyvät tehtävissään rakentamaan nykyistä Suomea. Ja nyt en puhu ainoastaan ystävieni perheestä, vaan kaikista karjalaisista; teistä tuli sodanjälkeisen Suomen jälleenrakentamisen voimavara.

Oli siinä muutakin opiksi otettavaa. Perheen, suvun ja samasta kylästä tai pitäjästä tulleiden leppoisa yhteys näyttäytyi myös huolenpitona toinen toisistaan. Nyt urbaanissa yhteiskunnassa sellainen yhteys jää helposti kiireen tai ainakin kiireentunteen jalkoihin; samaan aikaan viralliskoneisto on äärimmäisen kovilla yrittäessään taata hoivan ja huollon kaikille, joilla omat eivät ole läsnä. Vielä ovat meillä Suomessa vahvoja ”sie ja mie”, mutta entäpä se ”myö yhes” ?

* * *
Presidentti Urho Kekkonen, joka hienovaraisen vahvasti tuki karjalaisia, toivoi heille osoittamassaan tervehdyksessä vuonna 1962, että ”koettaisitte järjestää toimintanne niin, ettei maan hallituksella ja presidentillä ole tästä ikävyyksiä”. En tohdi puhua edeltäjieni puolesta, mutta ainakin minulle toiminnastanne on ollut vain myönteisiä kokemuksia.

Karjalaisuuden parissa työtä tekevä Karjalan Liitto on perinteiden vaalimisen ohella myös rakentamassa vastuullisella tavalla tulevaisuutta. Jaan liiton näkemyksen lähialueiden yhteistyön merkityksestä – se on myös mahdollisuus rakentaa siltaa läntisen Euroopan ja Venäjän välille. Kotiseutumatkailun avautuminen taas täytti monien ikiunelman – tämän ja muunkin matkailun joustavuus ja mutkattomuus ovat kaikkien etu.

Karjalan Liitto on tehnyt erinomaista työtä yhdessä pitäjäseurojen ja säätiöiden kanssa vanhojen suomalaisten hautojen vaalimiseksi rajantakaisilla alueilla. Tätä suojelua ja vaalimista on tärkeä jatkaa. Menneen ja olevan on hyvä saada pitää kohtauspaikkansa.

Tämä aika on kansainvälisen yhteistyön aikaa. Rajamaana Karjala on kasvattanut väkensä ymmärtämään ja suvaitsemaan, ottamaan vastaankin muita kulttuureja. Se on arvokas taito, joka on auttanut selviytymään ja auttaa jatkossa myös menestymään. Suomi tarvitsee ihmisiä, jotka osaavat ”ottaa” toisen, ihan vieraan ihmisen.

Mutta ennen kaikkea yhteytenne toisiinne – jonka tänäänkin täällä aistii – kertoo paljon. Olette, Kekkosen ilmaisua lainaten ”järjestäneet toimintanne” niin, että siitä on iloa ja onnea!

* * *

Tätä puhetta varten käytiin meillä kotona pikku keskustelu. Tutustuttiin siinä kyykän pelin sääntöihinkin. Aika hyvin on peli järjestyksessä; korkeimmat pisteet saa akan kaatamisesta. Mutta sitten luin seuraavan sääntöpykälän: Hauki..o..on, tai siis että hauki tarkoittaa kyykässä hutia, ohiheittoa. Tuohon tavaamiseeni loppui meillä sääntöjen luku sillä kertaa!

Karjalainen kulttuuri on rikas ja ainutlaatuinen; leikkineen, peleineen, lauluineen, tarinoineen; jo sanoiltaan ja kieleltään. Ei se koskaan kuole.

Pelkät paikannimet; kiehtovan omintakeiset ja jo tarunhohtoiset: Käkisalmi, Vammelsuu, Sortavala, Kivennapa ja monet muut; tai tuskan ja sankaruuden sijat: Tali-Ihantala, Kollaa, Summa, Äyräpää ja monet muut. Kuka niitä voisi unohtaa.

Karjalasta elävöityivät myös suuret taiteilijamme. Syntyi aikanaan karelianismia kärkinään Jean Sibelius, Akseli Gallen-Kallela, Eero Järnefelt, nyttemmin vaikkapa lauluyhtye Värttinä. Yhtä hyvin sitä voitaisiin kutsua finlandianismiksi, niin vahva on suomalaisuuden henki ja puolustus kaikissa näissä Karjalasta aiheen saaneissa töissä.

Tapana on puheissa velvoittaa nuorta sukupolvea pitämään yllä kulttuuriperintöä. Kun karjalaisessa perinteessä on monipuolista rikkautta runsain mitoin, sen vetovoima puhuu parhaiten itse puolestaan. Ja on puhunut – täälläkin on läsnä ilahduttavan paljon nuorta väkeä. Kantakaa tervettä ylpeyttä karjalaisuudestanne ja antakaa ilon pulputa!

No, rehellisyyden nimissä, joskus minusta kyllä tuntuu, varttikarjalaispoikien isänä ja niinikään varttikarjalaisen vaimon aviomiehenä, että on paremminkin syytä pidätellä, etteivät liikaa riemastuisi. Mutta olenkin perivarsinaissuomalainen.

 

Hyvät kuulijat,

Lopetan, mistä aloitin.

Näin luki Tommy Tabermann tarinoita isänsä konnuilta:

”Saattaa olla, että aika kultaa muistot. Siihen vastatkaamme, kullatkoot. Pimeyden ja pahan kirjaajia maailmassa kyllä riittää, mutta jokainen, joka kykenee panemaan toiseen vaakakuppiin edes pienen onnen kultahippusen, on tehnyt hyvän teon todistamalla, että elämä merkitsee iloa ja nautintoa eikä tuskaa ja kärsimystä.”