Riina Haanpää, Riikka Kaivola-Häyry ja Tarja Laine
Jaetut muistot
Porin Karjala-Seuran vaiheita 1940-2010
Saatavilla hallituksen jäseniltä hintaan 25 €
Porin Karjala-Seura halusi talteen oman historiansa. Haluttiin luoda mielenkiintoinen teos tarinoineen eikä pelkästään vuosilukuja ja luetteloita. Tällaisen teoksen myötä välittyisi suomalaisen yhteiskunnan muutos sotien aikaisista ja jälkeisistä vuosista aina nykypäivään asti.
Tekijöiksi saatiin Porin yliopistokeskuksesta yliopistonlehtori, FT Riina Haanpää sekä Riikka Kaivola-Häyry ja Tarja Laine. Kaivola-Häyry ja Laine ovat Turun yliopiston kulttuuriperinnön tutkimuksen opiskelijoita.
Riina Haanpää kertoo Jaetut muistot -teoksesta ja kirjan synnystä seuraavasti:
Riina Haanpää & Riikka Kaivola-Häyry & Tarja Laine
Kesällä 2010 aloitimme Turun yliopiston kulttuuriperinnön tutkimuksen opiskelijoiden kanssa
mittavan haastatteluprojektin, jossa tavoitteena oli tarkastella Karjalan ja karjalaisuuden merkityksiä
Porissa. Pontimena hankkeelle oli Porin Karjala-Seuran pyyntö tutkia seuran vaiheita sen
alkuvaiheista vuodesta 1940 aina tähän päivään asti. Lähdimme projektissa alkuun kartoittamalla
haastatteluin seuran jäsenten käsityksiä, kokemuksia ja muistoja sekä myös seuran toimintaa
karjalaisen kulttuurin vaalijana. Nyt syksyllä 2012 valmistuvan teoksen otsikko, Jaetut muistot,
viittaakin siihen, miten Karjalaa kerrotaan, koetaan, tulkitaan ja merkityksellistetään paljon
muunakin kuin fyysisenä paikkana kartalla. Karjala voi olla yhtä hyvin myös tunnetta ja sitä
karjalaisuutta, kulttuuria, perinnettä, historiaa ja yhteisöllisyyttä, jota esimerkiksi Porin Karjala-
Seura jäsenineen omalla toiminnallaan ylläpitää, tulkitsee, siirtää ja välittää edelleen. Karjalaan
voidaan seuratoiminnan tarkastelun puitteissa liittää myös vaikkapa poliittisia kysymyksiä:
asuttamissuunnitelmia, jälleenrakennusta, sopeuttamistoimia tai vaikkapa ristiriitoja ja rasitteita
karjalaisten ja kantasuomalaisten kesken. Mutta Karjalaan voi liittää myös seuran jäsenten
henkilökohtaisia kokemuksia ja muistoja, kaipuuta menetettyyn, ja silti samalla omien tapojen,
perinteiden, laulujen ja tarinoiden ylläpitoa sekä koko oman kulttuurin kuvausta.
Jaetut muistot -teoksen artikkelien tarkasteluissa tuodaan esiin reittejä moninaiseen Karjalaan:
Karjalan historiaan, karjalaisten sotien aikaisiin ja jälkeisiin vaiheisiin, kodin menetyksen ja
evakkomatkan tunteisiin, perinteisiin ja tapoihin, kulttuuriin ja yksilön omiin kokemuksiin, uuden
elämän alkuun sekä seuratoiminnan aatteen viriämisiin, kehittelyihin ja toimiin. Teoksen sivuilta
peilautuu – vuonna 1940 perustetun Porin Karjala-Seuran toiminnan kautta – suomalaisen,
satakuntalaisen ja porilaisen yhteiskunnan muutos sotien aikaisista ja jälkeisistä vuosista aina
nykypäivään asti. Käsittelemme siirtokarjalaisten arkielämää, heidän sopeutumistaan uusille
asuinsijoille sekä näihin liittyviä kokemuksia ja muistoja. Nostamme esiin sellaisia karjalaisia
kulttuurin piirteitä, joita omaksuttiin ja arvostettiin Karjalassa ja joita kannettiin mukana myös
evakkomatkalle ja uuteen elämään. Sivuamme myös niitä valtion viranomaistoimia ja esimerkiksi
paikallisia kaupunkisuunnittelun piirteitä, joita Porissa heti sotien jälkeen suoritettiin. Käsittelemme
niin ikään kaupunkilaisten näkemyksiä siitä, millaista oli aika heti sodan jälkeen ja millaisina
vieraina karjalaiset koettiin. Pyrkimyksenämme onkin ollut tuoda esiin se, millaisia karjaloita
seuran jäsenet rakentavat ja miten ne tässä hetkessä koetaan.
Opiskelija Tarja Laine perehtyi projektissa karjalaisten perinteeseen ja seuran toimintaan tämän
perinteen ylläpitäjänä ja välittäjänä. Laine kertookin, miten ”Karjala ja karjalaisuus olivat minulle
ennestään melko tuntematon aihealue. Tästä syystä ensitaival kohti karjalaisuutta keväällä 2010
tuntui erityisen haastavalta: Osaisinko lähestyä haastateltaviani oikealla tavalla ja oikeanlaisilla
kysymyksillä, koska en itse omaa karjalaisia sukujuuria?”
Laineen tuntema pelko osoittautui kuitenkin turhaksi, sillä haastateltavien kanssa vietetyt
juttutuokiot olivat alun alkaen kuin vanhojen tuttavien välistä muistelua siitä Karjalasta, josta
haastateltava itse tai hänen sukulaisensa ovat aikoinaan joutuneet lähtemään: ”Näiden
juttutuokioiden kautta kuva Karjalasta ja sen rikkaista perinteistä muodostui minulle hyvin eläväksi.
Halu ylläpitää karjalaisia perinteitä oli jokaisen haastateltavan kohdalla itsestään selvää”, Laine
kertoo. Karjalaisille yhdessä oleminen ja yhdessä tekeminen ovatkin merkittäviä asioita. Yhteiset
joulujuhlat, äitienpäiväjuhlat, kirkkopyhät ja kunniakäynnit sankarihaudoilla eri juhlien yhteydessä
ovat perheissä, suvuissa ja seuran toiminnassa jatkuneet lähes muuttumattomina vuosikymmenestä
toiseen.
Perinteiden ylläpitämisen tärkeys ilmenee myös Porin Karjala-Seuran seitsemän vuosikymmenen
erilaisissa tapahtumissa ja vuotuisjuhlissa. Karjalaisuus yhdistää vuosikymmenienkin jälkeen,
vaikka sukupolvet vaihtuvat ja aika muuttuu. Seuran jäsenet ovat kehitelleet myös uudenlaisia
toimintamuotoja ja tapahtumia, kuten Jyrin päivän ongintaa, erilaisia käsityökursseja ja karjalaisen
ruokaperinteen tunnetuksi tekemistä. ”Ehkä perinteiden ylläpitäminen on juuri se yhdistävä tekijä,
joka takaa seuralle ja seuran jäsenille mukavia toimintavuosia ja karjalaisia yhdessäolon hetkiä
pitkälle tulevaisuuteen”, Laine toteaa vielä.
Toinen projektissa toiminut opiskelija, Riikka Kaivola-Häyry, teki tutkimusmatkan karjalaiseen
lapsuuteen ja etenkin sotalapsen kokemuksiin. Kaivola-Häyryn mukaan evakkoon siirtyneiden,
sotalasten ja toisen polven karjalaisten elämä on ollut erityistä, ja evakkouden myötä koettu
yhteisön menetyksen kokemus kokosikin karjalaisia yhteen siirtopaikkakunnilla. Omien joukosta
haettiin vertaistukea ja kriisiterapiaa ja rakennettiin uutta tukiverkostoa. Kaivola-Häyry toteaa,
miten puhumisella on karjalaisuudessa suuri merkitys: ”On puhuttu niin ilot kuin surutkin, ja
puheesta voi tunnistaa heimolaisensa”. Toisaalta haastattelujen perusteella Kaivola-Häyry on voinut
todeta, miten esimerkiksi sotalasten asia on ollut traaginen monille perheille, ja näissä perheissä
puhumattomuudella on korvattu tunteita. Sotalapsuudesta on myös perheenä koettuja myönteisiä
kokemuksia, joiden perusteella haastateltava on todennut sotalapsuusajan olleen hänen
mahdollisuutensa lapsuuteen. ”Kaiken kaikkiaan sotalapsuus on ollut raastavaa monine eroineen.
Se on kuitenkin auttanut lasta sopeutumaan vaikeisiin elinoloihin koti-Suomessa, sillä iloisuudella,
valoisuudella ja sinnikkyydellä sopeuduttiin uusille paikkakunnille Kanta-Suomessa. Ja perustetut
karjalaisseurat kokosivat karjalaiset yhteen.”, Kaivola-Häyry toteaa.
Kaivola-Häyryn mukaan moni haastateltava kantoi edelleen huolta karjalaisuuden siirtämisestä.
Toisen polven karjalaisille tiettyjen ruoka- ja tapaperinteiden säilyttäminen ja karjalaisuudesta
kertominen on tärkeää. He ymmärtävät nykyajan vaatimukset, sillä ovathan he itsekin kokeneet
perhe- ja työelämän vievän suuren osan ajastaan. ”Useat heistä ovat kyenneet tutkimaan juuriaan ja
perehtymään syvemmin karjalaisuuteen vasta eläkeiän koitettua. Moni haastateltava kertoikin nyt
haastatteluihin valmistautuessaan miettineensä karjalaisuutta monelta suunnalta. Arkipäiväinen
elämä sai uudenlaista merkitystä, ja keskustelun myötä heräsi monia muistoja.”
Muistojen vaaliminen ja siirtäminen seuraaville sukupolville onkin arvokas kulttuuriperintöteko.
Muistojen kirjoon mahtuu monenlaisia otteita. Vaikka kokonaiskuvaa oman elämän vaiheista ei
pystyisikään esittämään, on jokaisen muistolla ja jokaisella muistolla merkityksensä. Kaivola-Häyry
toteaakin, miten karjalainen identiteetti kuvastui haastatteluissa syvänä ylpeytenä omista juurista:
”Pienimmillä kohtaamillani karjalaisilla on identiteetti vasta rakentumassa. Esimerkiksi pienet pojat
Arttu ja Eetu osallistuvat innokkaasti Porin Karjala-Seuran tapahtumiin, ja yhteiset riennot suvun
kanssa ovat mukavia.” Ymmärrys karjalaisuudesta osana omaa identiteettiä kasvaa ikävuosien
myötä. Kuten pienet karjalaisevakot opettelivat aikanaan Kanta-Suomessa vallinneita tapoja,
samoin nämäkin pojat tutustuvat vuorostaan karjalaisuuteen. Karjalanpiiraat jo leivottiin innolla ja
kokemuksella, ja juuri siksi vanhempien henkilöiden vastuu perinteen siirtäjinä on merkittävä.
Kasvavissa lapsissa on edelleen sekä karjalaisuuden että seuratoiminnan jatkon edellytykset.
Kaivola-Häyry kehottaakin vielä: ”Hyvät karjalaiset, kertokaa elämästänne, vaalikaa perinteitänne
ja siirtäkää ne edelleen jälkipolville.”
