15.3.2015
Kuva: Gummerus
Anne Kuorsalo:
Miksi pakolaisen ja evakon ero hämärtyy
”Laupeutta sotien keskellä! Tuo Kansainvälisen Punaisen Ristin tunnuslause on yleispätevä ohje meille kaikille. Elämme Euroopassa laajamittaista murrosta, kun kotimaassaan hädässä olevat ihmiset etsivät muista maista turvaa ja elinmahdollisuutta. Tehkäämme heille niin kuin toivoisimme itsellemme tehtävän.”
Näin todetaan julkilausumassa, joka hyväksyttiin Evakkolapset ry:n vuosikokouksessa Paimiossa 5.3.2016. Yhdistys kokoaa lapsena evakkoon joutuneita ja heidän jälkeläisiään. Kun evakkoutta tarkastellaan nimenomaan lapsen kokemuksen näkökulmasta eikä paikkakunnan, yhdistyksen jäseninä ei ole vain karjalaisia vaan myös Sallan, Petsamon ja Lapin evakkoja. Yhteistyötä on tehty niin ikään Porkkalan parenteesin kanssa, kun se kantoi päävastuun kesän 2015 Evakkovaelluksen järjestämisestä.
Evakkovaellus on pienen yhdistyksen toiminnassa suurin vuosittain tapahtuma ja tänä vuonna se järjestetään jo kymmenennen kerran. Vaelluspaikkana on Urjala, jossa kuljetaan lauantaina 9.7. kuuden kilometrin tunnematka. Tapahtuma kunnioittaa kaikkia evakkotielle joutuneita. Samalla yritetään tavoittaa, miltä tuntui, kun piti jättää turvallinen koti eikä tulevaisuudesta tiedetty edes sitä, missä on seuraava yöpaikka.
Evakkolapset perustivat oman yhdistyksensä 2002 eli siinä vaiheessa, kun nuorimmatkin evakkotien kulkeneet alkoivat lähestyä 60 vuoden ikää. Evakkous oli kuitenkin jättänyt sodan jaloista pakenemaan joutuneisiin jälkensä ja näitä vaikutuksia haluttiin purkaa yhdessä kohtalotovereiden kanssa. Hyvä termi kuvaamaan mielen pohjalle jäänyttä on tunnemuisto. Moni evakkolapsi pelkäsi pitkään ja voi pelätä edelleen junaa, vaikkei tiedäkään syytä. Junan välttely voi loppua, kun selviää, että tuntemuksen takana on joutuminen evakkojunan härkävaunuun, vaikkei itse matkasta enää mitään muistaisikaan.
Suomessa monia asioita on tutkittu perusteellisesti ja useampaan kertaan, mutta evakkouden kokemukset on ohitettu varsin vähällä. Evakkojen asuttaminen oli suomalainen menestystarina, josta epäilemättä oli suomettumisen aikana parempi vaieta, mutta viimeisen 25 vuoden aikana olisi ollut hyvä tilaisuus koota tietoa pakkomuuton seurauksista. Niistä saattaisi suorastaan olla hyötyä tänä päivänä.
Evakkolasten jo alussa mainitun vuosikokouksen jälkeen pidetyssä perinteisessä seminaarissa yhdistyksen puheenjohtaja Lauri Kosonen käsitteli juuri pakolaistilannetta. Hänkin harmitteli, miten vähän Suomessa on tutkittu sodan vaikutuksia sen kokeneisiin lapsiin, nykyisiin eläkeläisiin. Samalla Kosonen rinnasti turvapaikan hakijoiden kokemukset evakkolapsiin, koska yhdistävä tekijä on lähtö sodan tieltä turvaa hakemaan.
Kososen mukaan nykytilanteen ymmärtämistä olisi voitu auttaa, jos olisi tutkittu evakkolapsuuteen liittyviä eri puolia. Hänestä tutkimus ei liioin ole liian myöhästä, varsinkin kun tunnetaakat siirtyvät huomaamatta sukupolvelta toiselle.
Yllättävää kyllä Suomessa ei ole unohdettu pelkästään evakoiden tutkimista vaan koko historian vaihe ohitetaan koulujen opetuksessa. Seuraavat lainaukset on poimittu julkilausumasta, jonka Evakkolapset ry:n hallitus antoi, marraskuussa 2014, jolloin talvisodan alkamisesta tuli kuluneeksi 75 vuotta.
”Karjalaiset saatiin asutettua vuoteen 1948 mennessä. He raivasivat uusia pientiloja. Ratkaisu paikkasi aluemenetysten jättämiä aukkoja Suomen viljantuotannossa.
Lainaus on kirjasta ABI historia, mutta siinä ei edes mainita Petsamon eikä Sallan evakoita. Eikö heitä ole olemassakaan Suomen historiassa? Onko se heidän mitätöintiään ja vähättelyään vai pelkästään kirjan tekijöiden tietämättömyyttä?
Ihmisen tiet, Suomen historian käännekohtia kuittaa evakot oikeastaan pelkällä asutustoiminnalla. Lisäksi todetaan, miten toimintaa pidettiin alkuaan suurena menestyksenä mutta pian pulmaksi alettiin nähdä tilojen pienuus. Varsinainen ydinlause evakoista on kuitenkin kirjan toteamus, miten siirtolaisten asutus oli raskaampi rasite kuin sotakorvaukset.
Mitä evakoiden ja heidän jälkeläistensä pitäisi ajatella tästä arviosta? Kotiseutunsa menettäneiden suomalaisten asutus oli raskaampi rasite kuin sotakorvaukset? Olisiko evakot kirjoittajien mielestä pitänyt jättää oman onnensa nojaan tai peräti Neuvostoliiton armoille vai pitäisikö tulkita historiaa niin, että asuttamalla evakot luotiin pohjaa hyvinvointiyhteiskunnan rakentamiseen, kun ketään ei jätetty yksin vaan kannettiin yhteisesti vastuuta kotiseutunsa menettäneistä.
Muutosten Maailma 4, Suomen historian käännekohtia toteaa, miten yhteensä liki 420 000 siirtoväkeen kuuluvalle oli löydettävä uusi koti. Toisessa yhteydessä mainitaan, miten sodasta toipuvan maan taloutta rasitti myös siirtoväen asuttaminen. Mitä tuumivat evakot ja heidän jälkeläisenä tästä johtopäätöksestä? Me olimme rasite maalle, emme voimavara sen jälleenrakentamisessa.
Kun koulujen historia ei kerro suomalaisten siviilien kokemasta sodasta, ei olekaan ihme, etteivät suomalaiset nuoret tiedä edes evakon ja pakolaisen eroa. Jos evakot leimataan pakolaisiksi kuten yhä yleisemmin tapahtuu, vääristyy käsitys Suomen historiasta. Evakot kokivat toki sen, mitä tänä päivänä pakolaiset, ja joutuivat lähtemään sodan takia kotiseuduiltaan, mutta Suomessa evakot pakenivat maan sisällä. Lisäksi lähes 420 000 hengen suuruisen joukon asuttaminen hoidettiin poikkeuksellisella tavalla. Siitä pitäisi olla ylpeitä eikä vaieta tapahtuneesta tai leimata sitä rasitteeksi.
Evakkolapset ry. haluaa Talvisodan alkamisen 75-vuotismuistopäivänä kiinnittää huomiota evakkolasten unohdettuun kohtaloon. Evakkolapset myös kiittävät Suomen päättäjiä maailmanhistoriallisesti ainutkertaisesta teosta, kun sodan seurauksena evakkoon joutuneet ihmiset asutettiin kaikki oman maan alueelle.”
Puolentoista vuoden takainen julkilausuma on ajankohtainen edelleen, kun tätä kirjoitettaessa lähestyy talvisodan päättymisen 76-vuotispäivä. Ilmeisesti julkilausuma ei tule ylipäänsä menettämään ajankohtaisuuttaan vaan evakkojen asuttamisen suururakka ollaan valmiita unohtamaan.
Kirjoittaja on Karjala Klubin jäsen sekä Evakkolapset ry:n hallituksen jäsen ja toimittanut neljä evakkolapsuuden ja evakkouden vaikutuksia käsittelevää kirjaa. Niistä viimeisin on Evakon pitkä vaellus, sodan jaloista jälleenrakentajiksi 2014. Aikaisemmat kirjat on koottu yhdessä Iris Salorannan kanssa: Evakkolapset (2005), Evakkotie (2006), Sodan haavoittama lapsuus (2010).