"MIU KANNAI ja vähä muutakii"

Heinolan Karjalaseura ry:n jäsenen, Helka-Marjatta Suvannon, äyräpään murteella kirjoittama muistelus

"MIU KANNAI ja vähä muutakii"

Mie olin Hämmees evakos ollessai päättänt et jos ikännää sota loppuu ja rauha tulloo, ni mie syön mahhain ain täytee ja voitakii mätän oikee lusikal ja miul on aikaihmisen ain pöytä könkelikkön! Nyt ko päästii takasii Kannakse kottii alko tääkii asja tulla kuntoo. Meil ol näät maalaistalo mikä ol soan jälilt onneks viel pystys ja siihe myö asetuttii elämää kolmee tyttöö, ko issäin ol näät rintamal. Äit hankki kaks lehmää, kaks hevosta, kolme lammasta ja pari siaporsasta sekä seitsemä kannaa ja kukon. Kukko ol komia ja ruskia väriltää ja siit löyty punasta ja vihriää ja vaik mitä muuta värrii. Kanoist ol viis valkiaa lekhornii ja kaks ruskiaa helmikannaa. Ne olliit siskoin nimikkokanat ja munniit kaunii ruskeita munnii, ja miun taas olliit ne valkiat lekhornit ja niihe munatkii olliit valkiat. Kukon nim ol Vilhelmi ja jokahise kana nim ol Vilhelmitär. Ne miu valkiat kannai olliit kaik ko samal muotil tehtyi ja niitä ei erottant toisistaa mitekää. Siskoin kanoil ol kyl omat nimetkii, mut niitä mie en ennää muista.

Kyl muute nälänäkemine läks sil kertaa! Ol näät maitoo, voita, kirnupiimää ja munnii vaik mil mital. Äit leipo itse leivät, ja perunat sekä juurikkaat nousiit omast pellost. Ol nii rattosa ja kotosa olosta ko Vilhelmittäret pyöriit pihas Vilhelmi-kuko komennukses ja löysiit ain jotakii syömistä ja nokkimista. Miust ol lusti ruokkii niitä joka päivä jyvil ja munakuoril, jot uusii munnii pinta tul vahvaks! Ko mie mänin jyväastee keral kartanol ja huutelin jot ”tipo, tipo, tipo”, ni hyö olliit kaik sil kertaa miu ympärilläi ja kotkottiit ja mekastiit nii mukavast ja pyrähtiit koko parv ain sin min mie jyyvii viskasin.

Meil ol kanala, miss hyö kaik assuit oikee sopusast. Kesälhä hyö ei kyl olleet siel ko yöl tai satteel. Heil ol siel omat munintapesät mihi hyö ensittäi munniitkii ahkerast, mut sit ko hyö älysiit jot mie vein ain munat pois sitä mukkaa ko niitä tul, hyö lakkasiitkii ja käivät valitsemmaa itse omat munimispaikkaase. Sit miul vast homma alko, ko mie käin etsimää niitä ympär pihhaa kaikist piilopaikoist. Hyö kyl pittiit joka ker kovat kotkotukset munimise päätteeks, jot kyl paikka löyty, sen ko män vaa sin mist ään kuulu. Yhe ker yks heist ol kyl olt nii etevä, ettei vällee virkkant mittää toimitukseese päätteeks, ko mie näät löysin aita alt yli kymmenä munan pesän. Siin meinasiit iha esliina helmat revetä ko napin varovast munat siihe ja vein äitillein. Sen jälkee mie pein vähä tarkempaa vahtii hei touhuloistaa.  Jälkeepäi mie aattelin kuitekii  jot mite mie olin olt nii hätähine niihe munnii kerräilemises?! Kui ois olt lustii ko emokana ois tult yhten päivän pihamaal täys tusina pienii tipopoikii kerallaa! Tää ilo jäi kuitekii näkemättä koin osant ajatella nenäjäi pitemmäl täs asjas.

Vilhelmi-kukon lauluu ol nii lusti herätä aamusil. Sen ”kukko- kiekuu” kuulost miu korvahei nii sorjalt ja turvalliselt. Se tuntu nii hyvält une läpi kuultun. Siit ties, et uus päivä on taas iha lähel, jo valkenemas. Senko kääns kylkee ja jatko unijaa!

Iltasil mie käin usjast toivottamas hyyvää yötä kanoillei, ko hyö olliit jo asettunneet uniteloillee. Voi mite sorjii ne olliit nukkuissaa rivis orre pääl. Jotkuu niist viel kaikertelliit pienel, sorjal äänel unissaa. Mie aattelin, jot kyl heil on siin hyvä ja turvalline olla ko Vilhelmi  pittää heist huolta. Miul ol itselläin iltasil joskus vähä orpo olo makkaamaa käyves, ko myö näät asuttii kolmee tyttöö ilma isän turvaa. Iltarukoukses myö pyyvettii siunausta ja varjelusta hänel ”siel jossakii” ja meil kaikil koton olijoil ja sitä kyl onneks piisas jokahisel tarpee mukkaa ja isäkii säily hengiis.

Mie olin joskus huolissai näist kanoistai ja pelkäsiin jos eksyyt vaik maantiel, männööt viel asemal ja käyvät Viipuri junnaa, eivätkä tule takasii ensikää. Mut Vilhelmi-kukko paimens heitä nii hyväst, jot hyö ei joutuneet mihikää vaaraa, eikä lähtemää pois omast koistaa.
Mut myö lähettii! Myö lähettii koko porukka kesälomal Ouluu ja Kemmii kesäkuu alkupuolel  vuon 1944 ko äitiin ja miun kouluin loppu. Äitiin ol näät taloemannuuve lisäks mei kylä alakouluopettaja, ja mie olin justii alkant kouluin häne opissaa! Ukki lupas hoitaa kanat ja kaik muutkii sillaikaa ko myö vietetää kesälommaa Pohjolas, uijaa Perämeres ja syyvää Pohjola-mummin hyyvii lohiruokii. Äitiin sisko miun kummi-tättiin asu Oulus ja äitiin vanhemmat assuit Kemis. Ol kaunis kesäne päivä ko lähettii oikee ilosin ja toivorikkain asemal ja käytii Viipuri junnaa ja sielt pohjosee mänevää pikajunnaa. Kissa jäi kotirappusil istumaa, kanat pihamaal kuko keral hyörimää ja kotkottammaa ja koira naveta nurkal haukkumaa! Tää näky painu miu mielehei ikiajoiks! Sitä en sillo tietänt, et näin tään kaike viimise kerra, mut nii käi. Ko päästii Ouluu ni rintama ol murtunt Kannaksel, eikä myö päästy kottii takasii ensikää! Kaik jäi ryssiin valtaa, koti, pellot, metsät, kaik tuttu ja rakas ja kaik miu eläinystäväin!

Voi mite mie itkin ikäväijäin kaua aikaa, mut sit mie aloin ajatella jot välleehä siel on jokkuu toine pien tyttö, mikä ruokkii miu kannai ja keräjää munat taltee ja viel huolehtii hyväst kissast ja koirastkii. Mäne ja tiijä mite käi? Joskus ko oon aikaihmisen kuult kuko kiekumista, ni on tult kaik tää mielee nii kauniin ja haikian. Se on iha ko satu – mis ei kyl olt onnelline loppu!