Pro Carelia -merkki on Karjalan Liiton korkein ansiomerkki

Pro Carelia -kunniamerkki on  luovutettu vuosittain henkilölle tai yhteisölle,  joka on tehnyt merkittävällä tavalla karjalaisuutta tunnetuksi oman työnsä tai luottamustehtäviensä kautta. Pro Carelia -kunnianosoituksia on luovutettu rajallisesti. Ensimmäisen Pro Carelia -merkin saaja oli tasavallan presidentti Martti Ahtisaari vuonna 2000. Merkki on myönnetty muun muassa politiikan, kirjallisuuden, musiikin, tieteen, taiteen, kulttuurin ja median alalla toimineille merkittäville henkilöille. Ansiomerkin myöntää Karjalan Liiton hallitus.

Pro Carelia -ansiomerkit 2023

Karjalan Liiton liittohallitus myönsi vuonna 2023 Pro Carelia -ansiomerkit tietokirjailija Anna Kortalaiselle, Helmi Vuorelman perillisille ja Viipurin Taiteenystäville.

FT, taidehistorioitsija, tietokirjailija Anna Kortelainen palkittiin Pro Carelia -kunniamerkillä

Karjalan Liiton vuoden 2023 toimintateemana ovat visuaaliset taiteet, joten mikä olisikaan sopivampaa kuin myöntää Pro Carelia ansiomerkki taidehistorioitsija Anna Kortelaiselle. Hän väitteli tohtoriksi Turun yliopistossa vuonna 2002 taidemaalari Albert Edelfeltistä. Hän on kirjoittanut lukuisia teoksia taidehistorian, naisten historian ja lääketieteen historian aloilta sekä lisäksi elämänkertoja ja novelleja. Taidehistoriaan liittyvät teokset käsittelevät Albert Edelfeltin ohella myös mm. runoilija L. Onervaa, taidegraafikko Antti Niemistä sekä keräilijä-mesenaatti Sara Hildéniä.

Kortelaisen tuotanto koskettelee myös luovutetun Karjalan aluetta. Esimerkiksi vuonna 2021 ilmestynyt Uusi Viipuri on Kortelaisen kirjoittama vaihtoehtohistoriallinen romaani, jossa Urho Kekkonen rakennuttaa talvisodan jälkeen Viipurin evakoille uuden kaupungin. Tätä teemaa hän avasi myös juhlapuheessaan Karjalaisille Kesäjuhlilla Raumalla 2022 ja kosketti siten laajasti kuulijoita.

Osin viipurilaista syntyperää oleva kirjailija ja taidehistorioitsija uskoo myös juuriin tutustumiseen. Ne tekevät ihmisistä vähemmän itsekkäitä. Hän on todennut, että ”Juuret yhdistävät meidät niihin, jotka eivät enää ole täällä. Joku on kävellyt tässä ja joku on nauranut tässä, joku on itkenyt tässä. On lohdullista, että kyllä meidätkin sitten joskus muistetaan. Tiedetään, että meitä ennen on ollut samalla tavalla tuntevia ihmisiä.”

Anna Kortelainen on saanut työstään useita palkintoja, kuten Suomen Taideyhdistyksen kirjallisuuspalkinnon (2002), Vuoden tiedekirja -palkinnon (2002) sekä Larin Paraske -palkinnon (2007). Lisäksi hän on ollut useamman kerran ehdolla vuoden Tieto-Finlandian saajaksi.

Anna Kortelainen. Kuva: Marek Sabogal.

Helmi Vuorelman perilliset Pro Carelia -kunniamerkin vastaanottajina

Kansallispukuperinne on keskeinen osa karjalaista kulttuuriperintöä. Tästä syystä Karjalan Liitto haluaa myöntää Pro Carelian Helmi Vuorelman perillisille.

Helmi Siviä Kummila syntyi Orimattilassa maalaistalon tyttärenä vuonna 1886 ja valmistui vuonna 1909 Fredrika Wetterhoffin työkoulusta Hämeenlinnassa kudonnan opettajaksi. Helmi Kummila perusti vuonna 1909, vain 23-vuotiaana, kutomon Lahden Asemantaustaan. Kutomona oli vaatimaton vuokrahuone piharakennuksessa vanhan asemarakennuksen vastapäätä ja kangaspuut olivat sisarelta saadut. Ensimmäinen kudontatuote oli keinutuolinmatto. Hän alkoi myös opettaa ympäristön maaseudun tyttäriä ja emäntiä tekemään korkealaatuisia tuotteita ja työllisti heidät alihankkijoina, ostaen heidän tuotteitaan. Avioliiton myötä Vuorelma-sukunimen ottanut Helmi, muutti vuosien aikana yrityksineen uusiin tiloihin ja laajensi tuotevalikoimaa kaikenlaisiin kodintekstiileihin ja lahjatavaroihin.

Helmi Vuorelmaa voidaan pitää kansallispukujen äitinä, niin paljon hän vaikutti niiden syntyyn ja käytön leviämiseen. 1920-luvun lopulla mallistossa oli jo 35 erilaista kansallispukua. Kansallispuku ei tuona aikana vielä ollut kovin tunnettu tai suosittu asu. Kansallispuvun suosio kasvoi kuitenkin nopeasti ja 1930-luku oli kansallispuvun kulta-aikaa. Yhtenä syynä tähän oli vuonna 1935 vietetty Kalevalan 100-vuotisjuhla, jonka kunniaksi haluttiin pukeutua arvokkaaseen kansallispukuun. Nuorisoseuroissa virisi innokas tanhuharrastus ja Vuorelmasta tuli seurojen hovihankkija. Kansallispukutuotannon huippuvuosi oli 1939, jolloin tehtiin 10 000 pukua. Malleja oli silloin yli sata. Aallonpohjasta, 600 puvusta vuonna 1969, noustiin taas, kun monet naiset tekivät 1970- ja 1980-luvuilla itse pukunsa. He kutoivat itse kankaatkin, mutta tarvikkeet ja mallit tulivat Vuorelmalta tarvikepakkauksina.

Syksyllä 2014 Helmi Vuorelma Oy lopetti toimintansa ja tänä päivänä sen perintöä jatkaa Suomen Perinnetekstiilit Oy. Yrityksen valikoimissa on edelleen laaja joukko karjalaisia kansallispukuja niin naisille kuin miehillekin.

Helmi Vuorelma kuoli vuonna 1948, joten Pro Carelia-ansiomerkki luovutetaan hänen perillisilleen, lapsenlapsi Marjukka Vuorelma-Laitiselle ja lapsenlapsenlapsi Johanna Aho-Salakalle.

Helmi Vuorelman nuoruudenkuva.

Viipurin Taiteenystävät karjalaisen taiteen vaalijoina

Karjalan Liitto myönsi tänä vuonna kolme Pro Carelia -merkkiä ansioituneille tahoille, jotka ovat edistäneet karjalaisuutta. Viipurin Taiteenystävät oli yksi merkin saajista.

Yhdistys on yksi Suomen vanhimpia ja 130 vuoden historiaan sisältyy paljon dramatiikkaa, suurta iloa ja menetystä.

Viipurin Taiteenystävät ry perustettiin Viipurissa vuon­na 1890 edistämään kuvataiteita alueella. Perustajina olivat viipurilaiset taiteesta ja kulttuurista kiinnostuneet viipurilaiset vaikuttajat. Yhdistyksen tavoitteisiin kirjattiin piirustuskoulun perustaminen ja taidekokoelman hankkiminen.

Jo seuraavan vuoden aikana yhdistys käynnisti Viipurin piirustuskoulun toiminnan. Ensimmäiseksi opettajaksi valittiin taidemaalari Arvid Liljelund, joka oli aikaisemmin toiminut opettajana Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulussa Helsingissä vuosina 1869–1876. Viipurin Taiteenystävien piirustuskoulun alkukauden oppilaita olivat mm. Uno Ullberg ja Hugo Simberg. Myöhemmin Simberg toimi myös opettajana piirustuskoulussa yhden lukuvuoden ajan. Koulun pitkäaikaisin johtaja ja opettaja oli vuosina 1900–1940 Rurik Lindquist, jonka aikana Viipuri nousi kolmanneksi taideopintokaupungiksi Suomessa Helsingin ja Turun lisäksi.

Yhdistys järjesti Viipurissa kuvataidenäyttelyitä, joista mm. Viipurin kaupunki ja itse yhdistys hankkivat taidetta kokoelmiinsa. Ensimmäiset kaupungin ostot tulevaa taidemuseon kokoelmaa ajatellen olivat Albert Edelfeltin Larin Paraske ja Berndt Lindholmin Ilta metsässä. Vuonna 1900 perustettiin yhdistyksen oma rahasto taidekokoelman kartuttamista varten. Viipurin Taiteenystävien oma kokoelma alkoi karttua jo vuonna 1895, kun yhdistys sai lahjoituksena mm. Gunnar Berndtsonin teoksen Veneessä lammella.

Ajatus ja toive taidemuseosta oli jatkuvasti esillä Viipurin Taiteenystävien piirissä. Yhdistyksen ehdotuksen pohjalta Viipurin kaupunginvaltuusto teki vuonna 1928 päätöksen taidemuseon ja piirustuskoulun yhteisestä uudisrakennuksesta. Rakennuksen suunnitteli silloinen VTY:n sihteeri Uno Ullberg (1879–1944). Kauan odotettu Viipurin taidemuseo ja taidekoulu avattiin lokakuussa 1930 Pantsarlahden bastionilla. Museoon siirrettiin raatihuoneelta Viipurin kaupungin taidekokoelma, Wilhelm Grommén lahjoituskokoelma ja Viipurin Taiteenystävien kokoelma. Viipurin Taiteenystävien taidekoulu sai käyttöönsä toisen siiven klassistisesta rakennuksesta. Molemmat laitokset saivat toimia vain vajaat kymmenen vuotta uusissa tiloissa, sillä Viipurin taidemuseon ja taidekoulun toiminta loppui sodan vuoksi syksyllä 1939. Kokoelmien teokset evakuoitiin jo loppusyksystä 1939 sodan alta turvaan. Evakuoinnista vastasi taiteilija ja museointendentti Rurik Lindquist.

Sotavuosien ajan yhdistyksen teokset olivat muiden Viipurin taidemuseosta evakuoitujen teosten ohella varastoituna Rautalammilla Peuran museossa. 1950-luvun alussa perustetut Lahden ja Hämeenlinnan taidemuseot saivat kumpikin talletuksia Viipurin taidemuseossa olleista kokoelmista. Viipurin kaupungin taidekokoelmia on molemmissa kaupungeissa. Historiallisen museon kokoelmat sijoitettiin Lahteen. Viipurin Taiteenystävien teokset sijoitettiin Hämeenlinnaan.

1980-luvun puolivälissä yhdistys halusi siirtää osan Hämeenlinnassa olevista teoksistaan Etelä-Karjalan taidemuseoon (nyk. Lappeenrannan taidemuseo) Lappeenrantaan. Yhdistyksen ja Hämeenlinnan kaupungin näkemykset talletuksen pysyvyydestä erosivat toisistaan ja asiaa käsiteltiin vuosia eri oikeusasteissa. Korkeimman oikeuden päätöksen mukaan yhdistyksellä on hallintaoikeus omistamiinsa teoksiin. Näin ollen yhdistys siirsi 24 kokoelmateosta Lappeenrantaan vuonna 1990. Hämeenlinnan taidemuseossa on talletettuna 47 teosta. Sodan jälkeen kerättyjä taideteoksia talletettiin Lappeenrantaan jo 1980-luvun alussa. Viipurin Taiteenystävät ry on edelleen aktiivinen yhdistys.

Viipurin Taiteenystävien kokoelma on taidehistoriallisesti merkittävä. Siinä on edustettuna kotimaisia kuvataiteen mestareita. Tunnettuja Lappeenrannassa olevia teoksia ovat mm. Tyko Sallisen St.Malo vuodelta 1914, Victor Westerholmin Kymijoki vuodelta 1902 ja Pekka Halosen Koski ja Maisema Laatokalta 1900-luvun alusta. Lappeenrannan taidemuseossa on kaikkiaan 102 maalausta ja grafiikkaa. Painopiste on vanhemmassa suomalaisessa maalaustaiteessa.

Muutamia teoksia Viipurin Taiteenystävien kokoelmista

Albert Benois, Viipuri 1902

Albert Edelfelt, Pariisitar, 1913

Jalmari Ruokokoski, Omakuva, 1915.

************************************************************************************************************************************************************

Vuosi 2022

Pro Carelia emeritus professori Tapio Hämyselle, kansallispukujen valmistaja Soja Murrolle ja Karelia-puhallinorkesterille

Tapio Hämynen on laaja-alainen Karjalan historian tutkija

Karjala ja karjalaisuus tutkimuskohteena on Karjalan Liiton toimintavuoden teema, joten siihenkin osuvasti liittyen Liitolla on kunnia myöntää Pro Carelia Karjalaan liittyvää tutkimusta koko työuransa edistäneelle emeritus professori Tapio Hämyselle. 
Hämynen itse on syntynyt Pohjois-Karjalassa Valtimolla ja hänen vanhempansa olivat kotoisin luovutetun alueen Suojärveltä. Suomalaisilta jäi talvisodan ensi hetkinä evakuoimatta rajaseudulta laaja joukko ihmisiä ja yksi heistä oli Hyrsylän kylässä vangiksi jäänyt ja siten vankileirille joutunut Hämysen äiti. Noin 1900 ihmistä koki Suojärvellä saman kohtalon. Karjalaisten karut kokemukset ovat siis vahvasti myös hänen henkilökohtaisia sukunsa kokemuksia.
<väliotsikko> Työura Karjalan historian parissa
Tapio Hämynen oli työurallaan Joensuun yliopiston ja sittemmin Itä-Suomen yliopiston Suomen historian apulaisprofessori/professori. Hän on tutkinut laajasti Karjalan historiaa, erityisesti karjalaisten väestö-, perhe-, talous- ja sosiaalihistoriaa. Näihin teemoihin liittyviä julkaisuja ovat muun muassa ”Liikkeellä leivän tähden – Raja-Karjalan väestö ja sen toimeentulo 1880–1940”, ”Suomalaistajat, venäläistäjät ja rajakarjalaiset – Kirkko- ja koulukysymys Raja-Karjalassa 1900–1923”, Suojärven historiaa käsittelevät teokset sekä osuudet Viipurin läänin historiaa käsittelevissä teoksissa. Monia muita kotimaisia ja kansainvälisiä julkaisuja unohtamatta.

Kansallispukuvalmistaja Soja Murto palkitaan Pro Carelialla

Soja Murto. Kuva S. Mattheiszen.

Soja Murto tunnetaan kokonaan käsintehdyistä puvuista. Nuorena kärsimätön tekijä on iän karttuessa löytänyt hitaan tekemisen arvon. Samalla hän on jalostanut perinteestä uutta. Hänen valmistamiensa kansallispukujen kaikki työvaiheet eli kankaan kudonta, kirjonta ja ompelu, ovat käsityötä. 

Suojärvellä 1943 syntynyt isä on valmistanut kansanomaisia jalkineita ja opettanut niiden tekemistä sekä kutonut kankaita, kymiläinen äiti puolestaan on 40 vuotta tehnyt kansallispukuja päätyökseen. Sojan lapsuuteen Kotkassa kuului läheisesti myös isoäiti, jonka kautta isän ortodoksinen ja karjalainen kulttuuri tuli luontevaksi osaksi arkea, johon äidin suvun kymenlaaksolaisuus lomittuu.  – Lapsuudessani 1980-luvulla käsityöläisyyttä ei kotikaupungissani arvostettu. Omaa ammattia miettiessä käsityö alkoi kuitenkin vetää puoleensa ja suoritin vaatetusalan ja tekstiilipuolen artesaanin tutkinnot Lappeenrannassa.

Sisustuskankaiden mallisto ja mittatilausompelu olivat hänellä mielessä, mutta äidin kautta tulleet kansallispukukankaiden tilaukset veivät omaan suuntaansa. -Vähitellen vahvistui ajatus, että kansallispuvut ovat minun juttuni. Taito ja kärsivällisyys ovat kasvaneet ja etenkin jotkut tekniikat tuntuvat omilta.

Ja kuten äitinsä, Sojakin opettaa pukujen valmistusta. Aluksi kursseja oli työväenopistoissa, mutta vähitellen sosiaalisen median kautta luennot ja opetus leviävät ympäri maailman.  – Feresit ja sarafaanit eli Laatokan pohjoispuolisen Karjalan ortodoksien kansanpuvut tulivat kuvaan mukaan, kun isänpuolen suvun suojärveläiset juuret alkoivat aikuisena kiinnostaa. Isäni äiti tosin piti feresiä vanhanaikaisena, mutta minulle siihen pukeutuminen on luonteva tapa ilmentää karjalaisuutta.

Viisi vuotta sitten vuonna 2017 Soja Murto palkittiin vuoden käsityöläisenä, jonka valitsee Suomen käsityön museo. Tuolloin hänet jo tunnettiin verkossa toimivana, verkostoituneena ja uudistavana kansallispukujen valmistajana, joka muun muassa on kehittänyt jokavuotisen kansallispukujen tuuletuspäivän. Sitä vietettiin piknikin merkeissä ensimmäisen kerran 2010. Vähitellen kansallispuvuista on uudelleen tullut juhlavaatteita, kun ne aiemmin olivat lähinnä esiintymisasuja. Pukujen lähtökohdat löytyvät museoiden kokoelmista. Esikuvina käytetään 1700- ja 1800-lukujen maalaisväestön juhlavaatteita. Eri puolille maata tallennettujen vaatteiden perusteella on koottu laskutavasta riippuen 400–500 kansallispukua. Uusiakin syntyy, kun jollekin paikkakunnalle halutaan oma puku. Työ käynnistyy sen maksajan, tilaajayhteisön aloitteesta.

Soja Murto on ollut laatimassa useita tarkennettuja pukuja, joista menetetyn Karjalan alueille sijoittuvat Kuolemajärven (2011) ja Jääsken puku (2014).  
– Kuolemajärven puku oli ensimmäinen ja tähän mennessä haastavin hanke, johon olen osallistunut. Sen yhteydessä kehitin uudelleen unohtuneen tavan tehdä paidan rekko-osuuden kirjontaa.

Kansallispukujen vaatekappaleisiin liittyy paljon sääntöjä. Soja Murto on ravistellut tätä ajattelua rohkaisemalla ihmisiä käyttämään kansallispukujen kaavoja tai kankaita mieleisiinsä vaatteisiin. Myös puvun yksittäisiä osia voi hänen mielestään yhdistää mihin arkivaatteeseen tahansa. Kansallispukukeskus on markkinoinut tätä jo vuosikymmeniä.  – Näin silloin kun kyse on yksittäisestä vaatekappaleesta. Mutta kun puhutaan kansallispuvusta, siinä noudatetaan sovittuja ohjeita ja päälle puetaan kaikki puvun osat.

Soja Murto on halunnut saattaa myös kauniit, kudotun näköiset kuosit arkikäyttöön kaikkien saataville. Hän on ideoinut Kansallispukuraidat-malliston, joukon painokankaita, joiden kuviot on painettu erilaisille materiaaleille. Valokuvaan perustuva painojälki toistaa käsityön kuvaa vaikkapa trikoon sileällä pinnalla. Siitä voi ommella mieleisensä vaatekappaleen.

Sinfonisen Karelia-puhallinorkesterin juuret Viipurissa

Karelia-puhallinorkesterin juuret ovat Viipurissa, jossa vuonna 1908 perustettiin Viipurin rautatieläisten soittokunta. Talvisodan aikana soittokunnan soittimet ja nuotisto onnistuttiin pelastamaan junavaunussa Helsinkiin.

Sotavuosien jälkeen 1945 kapellimestari Vilho Aalto kokosi viipurilaiset soittajansa uudelleen ja perusti heidän kanssaan Helsingin Rautatieläisten Soittokunnan. Toiminnan käynnistämisen mahdollisti Viipurista evakuoitu kalusto. Koska soittokunnan jäsenet olivat valtaosin karjalaisia ja se esiintyi useasti pääkaupungin karjalaisten tilaisuuksissa, orkesteri käytti luontevasti myös nimeä Pääkaupungin Karjalaisten Soittokunta. Käytännössä soittajisto oli sama; eri nimen mukaan vain käytettiin eri esiintymisasua.

Vuonna 1975 soittokunta pääsi muuttamaan Käpylään Karjalataloon, jossa toiminta nykyäänkin jatkuu noin 20 soittajan voimin. Pääkaupungin Karjalaisten Soittokunta otti vuonna 1979 käyttöönsä esiintymisnimen Karelia-puhallinorkesteri. Puhallinorkesterin kapellimestarina toimii Heino Koistinen.

Karelia-puhallinorkesteri on Karjalan Liiton pitkäaikainen ja hyvä yhteistyökumppani. 

****************************************************************************************************************************************************************

Vuosi 2021

Piispa Seppo Häkkiselle Pro Carelia -ansiomerkki

Piispa Seppo Häkkinen. 

Karjalan Liitto on myöntänyt liiton korkeimman tunnustuksen, Pro Carelia -ansiomerkin Mikkelin hiippakunnan piispalle Seppo Häkkiselle.
Seppo Häkkinen on erittäin ansiokkaasti ja merkittävällä tavalla tuonut esille karjalaisuutta ja Karjalan historiaa omassa tehtävässään. Vuodesta 1554 toiminut Viipurin hiippakunta siirtyi Mikkeliin vuonna 1945. Piispa Seppo Häkkinen on vaalinut Viipurin hiippakunnan perinteitä työssään tuomiokapitulissa.
Piispa Seppo Häkkinen on Karjalan Liiton hengellisen toimikunnan puheenjohtajana menestyksellisesti kehittänyt Liiton hengellistä toimintaa ekumeenisessa hengessä, osallistunut vuosittaisiin hengellisiin tapahtumiin sekä ideoinut Karjalan hengelliseen elämään liittyviä seminaareja.
Mikkelin hiippakunnan tuomiokapituli pyysi syyskuussa 1949 siirtoseurakuntia laatimaan kahdeksan sivun mittaisen kertomuksen siirtoseurakuntien kohtaloista ja sotatapahtumista 1939–1949. Tuomiokapitulin arkistossa olleesta aineistosta on julkaistu teos Selostuksia eräiden siirtoseurakuntien kohtaloista ja sotatapahtumista 1939–1949.  Seppo Häkkinen on edesauttanut kirjan julkaisemista, ja hän on kirjoittanut siirtoseurakuntien kertomuksiin johdattelevan artikkelin.  

******************************************************************************************

Vuosi 2020

Pro Carelia -ansiomerkki Elena Bogdanovalle ja Eija Vilppaalle

Karjalan Liitto on myöntänyt 21.11.2020  Pro Carelia -ansiomerkin Kizhin museon johtajalle Elena Bogdanovalle ja näyttelijä Eija Vilppaalle. Elena Bogdanovalla merkki luovutetaan koronapandemian laannuttua ja koronarajoitusten jälkeen.

Karjalan tasavallassa sijaitsevan maailmanperintökohteen, Kizhin museon johtaja Elena Bogdanova on Karjalan Liiton pitkäaikainen yhteistyökumppani. Hän on toiminut 2000-luvun alusta lähtien Karjalan Liiton ja Venäjän Karjalan eri toimijoiden yhdessä järjestämien karjalan kielen ja karjalaisen kulttuurin koulutusten organisoijana ja opettajana. Vuosina 2010–2015 hän hoiti Karjalan tasavallan kulttuuriministerin tehtävää. 

Kizhin museo on Unescon maailmanperintökohde Äänisellä Karjalan tasavallassa. Museonjohtajana Elena Bogdanova on tuonut vahvasti esille karjalaista kulttuuria, hän on tuottanut erilaisia näyttelyitä eri puolilla Eurooppaa muun muassa karjalaisesta puuarkkitehtuurista ja tekstiilitöistä. Hän on pitänyt yllä karjalan kieltä, ja puhunut sen säilyttämisen puolesta niin Venäjän Karjalassa kuin Suomessakin.
Elena Bogdanova on syntynyt 23.7.1973 Suurenmäen kylässä Aunuksen piirissä. Hän on livvinkarjalainen.

Näyttelijä-ohjaaja Eija Vilpas on tuonut omalla iloisella ja pulppuavalla persoonallaan karjalaisuutta esille näyttelijän ja ohjaajan työssään sekä harrastustoiminnassaan karjalaisyhteisöissä. Lisäksi hän tuo karjalaisuutta esille puheenparressaan. Karjalan Liiton 80-vuotisjuhlavuoden näytelmä Karjalaisten tarina piti esittää Karjalaisilla kesäjuhlilla Helsingissä kesällä 2020. Koronapandemian takia kesäjuhlat peruttiin eikä näytelmää päästy esittämään kesällä. Kirsti Mannisen käsikirjoittama näytelmä on Eija Vilppaan ohjaama. Karjalaisten tarina -näytelmästä esitettiin syksyllä kaksi näytöstä.

Eija Vilpas on ohjannut harrastajanäyttelijöitä innostavalla ja kannustavalla tavalla, saaden lähtökohtaisesti karjalaisen perheen surullisesta tarinasta hetkittäin jopa hauskan sekä tulevaisuuteen katsovan. Eija Vilpas on syntynyt 17.7.1957 Tuusulassa. Hänellä on karjalaiset sukujuuret.

***********************************************************************************************************************************************************

Vuosi 2019

Pro Carelia -ansiomerkki sotavainajien muiston vaalijalle Pertti Suomiselle

Karjalan Liitto myöntää Pro Carelia -ansiomerkin Sotavainajien muiston vaalimisyhdistyksen puheenjohtajalle, eversti evp. Pertti Suomiselle merkittävästä toiminnasta luovutetun Karjalan alueelle kadonneiden suomalaisten sotavainajien etsinnässä, sekä kentälle jääneiden sotilaiden jäänteiden tuomisessa kotiseurakunnan multiin. Lisäksi Pertti Suominen on toiminut aktiivisesti suomalaisten sankarihautausmaiden suojelemisessa Venäjän alueella.
Sotavainajien muiston vaalimisyhdistys ylläpitää vuosien 1939-1945 sodissa ja niiden sotavankeudessa menehtyneiden, Suomen rajojen ulkopuolelle jääneiden suomalaisten sotavainajien muistoa. Tavoitteena on, että omaiset saisivat tietoja sotavainajien vaiheista ja hautapaikoista sekä mahdollisuuden käydä heille pystytetyillä muistomerkeillä. –Sotavainajien etsimisessä on kysymyksessä perinteen kunnioitus, sanoo Pertti Suominen. Sotavainajien tunnistamisella on erityisen suuri merkitys vainajien omaisille. -Omaisille on erittäin tärkeää, että kaatuneet löydetään ja tunnistetaan.
Karjalan Liitto on Sotavainajien muiston vaalimisyhdistyksen perustajajäsen. Sotavainajien muiston vaalimistyö liittyy läheisesti karjalaisille tärkeään siviilihautausmaiden suojelemiseen.

Pertti Suominen. Kuva M. Piipponen

**************************************************************************************************************************************************

Vuosi 2018

Pro Carelia -ansiomerkki Heikki A. Reenpäälle

Heikki A. Reenpää

Karjalan Liitto on myöntänyt korkeimman ansiomerkin, Pro Carelia -merkin kiitokseksi mittaamattoman arvokkaasta kulttuurityöstä professori Heikki A. Reenpäälle. Mitalin luovuttivat Karjalan Liiton itsenäisyyspäivän juhlassa 6.12.2017 liittovaltuuston puheenjohtaja, ministeri Matti Puhakka ja kunniapuheenjohtaja Markku Laukkanen.

Reenpää teki laajasti tunnustetun elämäntyönsä Kustannusyhtiö Otavassa ja oli muun muassa perustamassa Eino Leino -seuraa. Talvi- ja jatkosodassa Reenpää toimi operatiivisissa ilmatorjuntatehtävissä. Reenpään työ karjalaisen hengen edistämiseksi on tapahtunut yhdeksällä eri vuosikymmenellä.

Karjalan Liiton itsenäisyyspäivän juhlan puheessa professori Reenpää kertoi, miten suuri arvo on Karjalan luonnolla. Jo lapsuudessa hän teki pyöräretkiä Salmissa, Suistamolla ja muualla Laatokan Karjalassa. Lukuisat metsästys- ja kalastusmatkat ovat vahvistaneet luonnonrikkauden ainutlaatuisuuden merkitystä hänelle.

Tulisieluisena karjalaisen heimon puolustajana tunnettu Reenpää on kirjoittanut lukuisia Karjala-aiheisia kirjoja sekä mahdollistanut kustannusjohtajana, ettei Karjala ole päässyt unohtumaan suomalaisten mielistä ja sydämistä. Innokkaana luontoihmisenä hän on kymmeniä kertoja vieraillut rajan takaisessa Karjalassa metsästys- ja kalastusretkillään.

Professori Reenpää korosti, että Karjala on kuin äiti. Sen merkitys karjalaisille on yhtä tärkeä.

Heikki Reenpään äiti oli Parviaisten sukua Joensuusta ja isä alun perin Kukkosten suku Ilomantsista. Heikki Kukkonen, myöhemmin Henrik Renqvist, on julkaissut noin 70 hengellistä teosta. Hän oli tunnettu karjalainen herätyspappi. Professori Reenpään isoisä perusti Otavan.

Juhlapuheessaan professori Heikki A. Reenpää kiitti valistuksen merkitystä – siihen pohjaa suomalainen menestys. Valistus on asia, josta Suomen juhlavuonna on muistutettava tulevia sukupolvia, perintönä seuraavalla sadalla itsenäisyyden vuodelle.

 

Pro Carelia -ansiomerkki taiteilija Erkki Liikaselle

Erkki Liikanen

Karjalan Liitto on myöntänyt taiteilija Erkki Liikaselle Pro Carelia -ansiomerkin merkittävästä työstä karjalaisuuden hyväksi.

Erkki Liikanen on tuonut musiikissaan esille karjalaisuutta, erityisesti evakkojen elämää. Ansiomerkki myönnettiin Karjalaisten kesäjuhlien juhlaseminaarin yhteydessä Jyväskylässä 16.6.2017. Merkin luovutti Karjalan Liiton liittovaltuuston varapuheenjohtaja Marjo Matikainen-Kallström.

Erkki Liikanen on syntynyt Viipurissa 16.4.1943.

 

Pro Carelia -ansiomerkki Eeva Kilvelle

Eeva Kilpi

Karjalan Liiton korkein ansiomerkki, Pro Carelia -merkki, myönnettiin kirjailija Eeva Kilvelle vuonna 2016.

Karjalan Liiton korkein ansiomerkki myönnettiin Eeva Kilvelle hänen ansioistaan karjalaisen kirjallisuuden saralla. Karjalan Liiton tämän vuoden teema on karjalainen sanankäyttö, ja Eeva Kilven kirjallisuus on tästä hieno esimerkki. Teostensa kautta hän on monen evakkokarjalaisen tunteiden tulkki. Kaipaus ja ikuinen ikävä menetettyyn kotiin. Mutta Eeva Kilpi on myös nuoremman ikäpolven suosiossa. Hänen lapsuuden ja nuoruuden sota-ajan ja evakkouden kokemukset sekä ideologiset näkemykset muun muassa luonnosta kiehtovat eri-ikäisiä.

Eeva Kilpi on useissa romaaneissaan nostanut esille karjalaisuuden ja kaipuunsa menetettyyn kotipaikkaan. Hän oli 11-vuotias tyttö, kun talvisota syttyi ja perheen oli jätettävä koti Hiitolassa.

Eeva Kilpi on kirjoittanut 32 teosta, joista osa on runoutta ja osa proosaa.  Hänen tuotannossa erottuu kolme pääteemaa: evakkokarjalaisuus, ihmissuhteet ja luonto. Evakkokarjalaisuutta hän on käsitellyt muun muassa romaaneissaan Elämä edestakaisin (1964), Elämän evakkona (1983) sekä novellikokoelmassa Noidanlukko (1959).

Hänen omaelämäkerrallisia teoksia ovat muistelmaromaanit Talvisodan aika (1989), Välirauha, Ikävöinnin aika (1990) ja Jatkosodan aika (1993). Tänä vuonna Lahden kaupunginteatterissa esitettävä Evakkotytön tarina -näytelmä pohjautuu juuri näihin teoksiin, jotka sijoittuvat Hiitolaan, Kolkontaipaleelle, Vuoksenniskalle ja Imatralle. Näytelmässä kuvataan lapsen näkökulmasta sota-aikaa ja toivoa tulevasta.  Rajattomuuden aika -teoksessa (2001) Eeva Kilpi kuvaa varhaislapsuuttaan Karjalassa ennen sotia.

Eeva Kilpi on sanonut eräässä haastattelussa, että ”minussa on elämänikäistä ikävöintiä, sisäistä sairautta, jota en ole pystynyt nujertamaan. Kirjoittaminen on auttanut siihen, mutta ei ole vienyt sitä kokonaan pois. On tunne, että pitäisi olla aina kotona.”  Hän ikävöi menetettyä kotia Hiitolassa, josta hän joutui lähtemään herkässä iässä.  Hiitolassa hän on käynyt muutamia kertoja. Viimeksi käydessä perheen hirsitalo oli vielä paikallaan ja siinä asui paikallinen lääkäri perheineen.

Luonnolla on tärkeä asema lähes kaikissa Kilven teoksissa. Novellikokoelmissaan hän kuvaa  naisen suhdetta luontoon ja elämän kiertokulkuun. Hän kuvaa, miten keski-ikäinen nainen asuu yksin keväästä syksyyn mökissään ja tarkkailee vuodenaikojen rytmiä, luonnon kasvua ja kukoistusta sekä kuolemaa. Eeva Kilpi viettää pitkiä aikoja keväästä syksyyn omalla mökillään. "Kun kesäyönä kirjoittaa omassa tuvassa yksinään, saattaa kokea lämmintä sulautumista luontoon, kuin olisi luonnon sylissä. Silloin tunnen itseni samalla kertaa nöyräksi ja voimakkaaksi.”

Eeva Kilpi on luontoa rakastava ihminen. Hän ottaa teoksissaan kantaa muun muassa ihmisen vastuusta luontoon. Luonnon lisäksi erityisesti naisnäkökulma tulee esille hänen teoksissaan.  Hän kuvaa naisia, jotka pyrkivät itsenäisyyteen miesten hallitsemassa maailmassa. Eeva Kilven teoksia on käännetty ruotsiksi, tanskaksi, norjaksi, saksaksi ja englanniksi.

Eeva Kilpi (o.s. Salo) syntyi 18.2.1928 Hiitolassa. Hän kirjoitti ylioppilaaksi Imatran yhteiskoulusta vuonna 1946 ja aloitti samana vuonna opiskelun Helsingin yliopistossa pääaineinaan englanti, estetiikka ja nykyiskansain kirjallisuus sekä sivuaineena taidehistoria. Kilpi valmistui filosofian kandidaatiksi vuonna 1953. Hän toimi englannin kielen tuntiopettajana vuosina 1956–1957 ja ryhtyi päätoimiseksi kirjailijaksi vuonna 1959.

Eeva Kilpi toimi Suomen kirjailijaliiton johtokunnassa vuosina 1971–1973. Vuosina 1970–1975 Kilpi toimi kirjailijoiden sananvapausjärjestö Suomen PENin puheenjohtajana. Vuosina 1949–1966 Eeva Kilpi oli naimisissa kirjailija-suomentaja Mikko Kilven kanssa. Heille syntyi kolme poikaa. Hänellä on lastenlapsia ja lastenlastenlapsia.

 

Pro Carelia -ansiomerkki päätoimittaja Ulla Appelsinille

Ulla Appelsin

Karjalan Liiton hallitus on myöntänyt päätoimittaja Ulla Appelsinille Karjalan Liiton Pro Carelia -ansiomerkin merkittävästä toiminnasta luovutetun Karjalan historian sekä karjalaisen kulttuurin tunnetuksi tekemisessä.Ansiomerkki luovutettiin Appelsinille lauantaina 25.4.2015 Karjalan Liiton 75-vuotisjuhlan yhteydessä Karjalatalon juhlasalissa.

Ilta-Sanomien päätoimittaja Ulla Appelsin on tuonut työssään karjalaisuutta esille muun muassa useilla lehden Karjala-aiheisilla historialiitteillä sekä kiertävillä valokuvanäyttelyillä. Hän on myös luennoinut karjalaisuudesta. "Olen aina ollut historiasta kovin kiinnostunut ja se on näkynyt sitten myös työssäni", sanoo hän.

Ilta-Sanomien historialiitteitä on kymmeniä. Ensimmäinen oli nimeltään Talvisota ja se ilmestyi vuonna 2009. Sen jälkeen Suomen ja maailmankin historiaa käsitteleviä liitteitä on ilmestynyt säännöllisesti joka vuosi. Viipuri-aiheisia liitteitä on ilmestynyt kaksi, Viipuri 2012 ja Viipuri-muistot 2013.  Karjala-liite ilmestyi toukokuussa 2013. Tänä vuonna on ilmestynyt muun muassa Lapin sota.

Ilta-Sanomien Karjalaan liittyviä näyttelyitä on ollut kaksi, toinen Viipurista ja toinen Karjalasta. Sekä Viipuri- että Karjala-näyttelyt kiersivät ympäri Suomea kymmenillä paikkakunnilla ja ne saavuttivat valtavan suosion. "Sekä näyttelyistä että lehdistä on tullut todella paljon kiitosta: ihmiset ovat kokeneet hyvin tärkeäksi, että lähihistoriasta kerrotaan", iloitsee Ulla Appelsin.  Historialehdissä on keskitytty tavallisten ihmisten tarinoihin: mitä heille tapahtui ja miten he tuon ajan tapahtumat kokivat. "Olemmekin nähneet paljon vaivaa siinä, että emme ole vain kopioineet vuosilukuja historiankirjoista vaan etsineet silminnäkijöitä ja -kokijoita kertomaan historiasta itse. Koen itse hyvin tärkeäksi tällaisen tiedon keräämisen niin kauan, kuin meillä on vielä kertojia keskuudessamme", kertoo päätoimittaja Ulla Appelsin.

Ulla Appelsin on syntynyt Luumäellä 5.12.1967. Hänen sukujuurensa ovat isän puolelta Säkkijärvellä ja äidin puolelta Virolahdella. "Olen lapsesta asti tottunut itse leivottuihin karjalanpiirakoihin ja erilaisiin karjalaisiin laatikkoruokiin. Molemmissa mummoloissa leivottiin paljon. Ja sienestettiin ja marjastettiin: joka syksy sekä isän että äidin suvun naiset ryntäsivät metsään sieni- ja marjakorien kanssa. Osa sienistä suolattiin, osa säilöttiin etikkaan. Etikkasäilykkeet ovat herkkuani edelleen. Isän puolella on myös aina laulettu. Minulle valkeni vasta aikuisena, että kaikkien muiden perheiden sukujuhlissa ei lauletakaan", kertoo hän.

 

Pro Carelia -ansiomerkin saajat:

Presidentti Martti Ahtisaari, 2000
Kirjailija Laila Hietamies, 2000
Erikoistoimittaja Risto Arkimies, 2000
Arkeologi, FT Aleksanteri Saksa, 2001
Toimittaja Jaakko Salonoja, 2001
Professori Reijo Pajamo, 2002
Tanssitaiteilija Aira Samulin, 2002
Professori Pekka Zaikov, 2003
Dosentti Ljudmila Markianova, 2003
Kuvanveistäjä Aulis Hutri, 2003
Professori Pekka Laaksonen, 2004
Professori Matti Saarnisto, 2004
Arkkipiispa Leo, 2005
Professori Heikki Kirkinen, 2006
Piispa Matti Sihvonen, 2007
Tutkija Matti Jeskanen, 2007
Taiteilija Raita Karpo, 2008
Päätoimittaja Risto Uimonen, 2008
Viipurin Lauluveikot, 2009
Pääministeri Matti Vanhanen, 2010
Dosentti Silvo Hietanen, 2011
Dosentti Pirkko Sallinen-Gimpl, 2011
Oopperalaulaja Jaakko Ryhänen, 2012
Sukututkija, FT Kari-MattiPiilahti, 2013
Valtioneuvos Riitta Uosukainen, 2014
Päätoimittaja Ulla Appelsin, 2015
Kirjailija Eeva Kilpi, 2016
Muusikko Erkki Liikanen, 2017
Professori Heikki A. Reenpää, 2017